Aikakaudet

Se on vain hyväksyttävä, että tietyt aikakaudet elämässä ovat tulleet päätökseen. Ne kuitenkin jatkavat olemistaan pääni sisällä, muistoina, eivätkä koskaan unohdu. Mulla erottuvat vahvasti hyvät vuodet ja pahat vuodet. Pahoja vuosia on ollut valtavasti, hyviä taas vuosia todella vähän, mutta se pitää minussa pienen toivonkipinän, että hyvä ei ole mahdotonta. Näytti siltä, että blogin aikakausi olisi tullut päätökseen. En kertonut kellekään, että aion jatkaa, kun on sen aika. Olin pitkällä tauolla koko somesta. Saatan kadota taas uudelleen, jos pääni ei kestä. En oikeastaan haluaisi nytkään olla missään, paitsi tässä blogissa. Blogin pitäminen oli aina mukavaa, siihen ei kyllästynyt. Siihen vain tuli joskus taukoja. Kaipaan niitä hyviä aikoja, kun blogien kirjoittelu oli yleistä ja ei vielä ollut erilaisia someja. Oikeastaan kaipaan kaikenlaisia menneitä aikoja. Voisinpa piipahtaa aikakoneella hyvissä muistoissani. En ole varma olenko enää se sama tyttö kuin ennen. Vai olenko sama, mutta nyt aivokemiani ovat eri pitoisuuksissa. Tämä saattaa selvitä vielä. Siis ehdottomasti aion selvittää sen.

Maaliskuun kuulumiset

Moi! Olen jo tuhottoman monta kertaa aloittanut postauksen kirjoittamisen, mutta jättänyt aina kesken. Jos nyt onnistuisin? Tiedän, että täällä käy ainakin pari vakioasiakasta, joten ei tämä hukkaan mene. Aloin tosiaan kirjoittamaan uutta postausta jo elokuussa, mutta nyt ne jutut on niin vanhentuneita, että pitää kirjoittaa kaikki uusiksi. Eikä minulla oikeastaan ole nyt niin paljoa sanottavaa. 

Viime vuosi oli kaiken kaikkiaan todella huono. Kävin läpi karsean jakson elämässäni. Loin pääni sisällä kunnon helvetin. Kenelläkään muulla ei ollut osaa eikä arpaa asiaan. Vittu sentään, kun mä osaan olla julma itselleni.

Kunnialla selviäminen työharjoittelusta oli toki mahtava juttu ja kolme biisiäkin tuli julkaistua. Nyt minulla menee paremmin, mutta tunnen itseni silti varsin masentuneeksi. En ajattele masennustani sairautena, vaan enemmänkin mun perusluonteena. Sen kanssa pitää vain elää. Onhan mulla asiat jees, mutta olo on silti melkein aina huono. Usein tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä koko elämä. Saatana. Tiedän, että olen ainoa henkilö, joka voi muuttaa asennettani. 

Toki opinnot ovat minulle myös tärkeä juttu, mutta olen ollut hidas niiden kanssa enkä ole kovin kiinnostunut arvosanoista. On kuitenkin sellainen tunne, että saan ne kyllä tehtyä, koska ala on 100% mulle sopiva, niin motivaatio on kohdallaan. Viime kesän hyvin sujunut harjoittelu lisäsi itsevarmuutta. Olen pian aloittamassa samassa paikassa ihan oikean työn, kun vähän aikaa sitten laitoin viestiä, että vähän ikävä ois jo ja kysäisin, olisko mulle mitään tarjolla. Eli ihan hyvältä näyttää tulevaisuus alalla. Ja muutenkin. Olen kyllä aika innostunut siitä, mitä elämä tuo vielä tullessaan. Tuntuu, että paljon hyviä juttuja on tulossa.

Ei tässä lopulta kauheasti kuulumisia ollut. Lyhensin tekstiä tuntuvasti. Ei minulla ole kauheasti kiinnostusta kertoa elämästäni, vaikka väittäisin, että mulla olisi nyt paljon mielenkiintoisempia ajatelmia kuin ennen. Kai musta on tullut vanha.

Työtyttö

Suoriuduin 1.lukuvuoden pakollisista opinnoista ja seuraavaksi olisi luvassa työharjoittelua. Mielessäni pyörii kysymyksiä, että miten energiani riittää (pelkään, etten saa nukuttua tarpeeksi) ja mitä jos ne ei tykkää musta ja petän niitten odotukset. Mmh. Muuten olen kyllä iloinen ja innoissani, että olen saanut tämän mahdollisuuden.

Lääkkeen lopettamisesta ei ole tullut oireita, kuten ei koskaan ennenkään. Jospa nyt jatkossa pärjäisin vain vitamiinipillereillä. Ja luonnollisilla menetelmillä, kuten ruualla ja liikunnalla. 

 

Hiukset sekoilee.

Kevätpäivä mökillä

  Oli aika kesäiset fiilikset muutama päivä sitten. Kävelin tuolla lähimetsässämme paikkaan, jossa en ole ennen käynyt. Kiipesin todella jyrkkää mäkeä pitkin. Se tuntui melkein vuorikiipeilyltä. Ei ollut köyttä, joten oli liu'uttava alas. Puhelinta en ottanut mukaan, joten minulla ei ole kuvia sieltä. Joskus on hyvä olla ilman puhelinta ja mitään muitakaan kantamuksia. Vettä olisin tosin kaivannut mäelle kiipeämisen jälkeen. 

Eräs yksinäinen leskenlehti.

Skutsia niin perkeleesti. Kuva otettu kuvauskopterillamme.

Vain päivän tai parin päivän päästä kesämeiningeistä satoi valtavan kokoisia lumihiutaleita. Vastaavaa en ole nähnyt (ainakaan aikoihin). Kevät tuntuu myöhästyvän tänä vuonna edellisvuosiin verrattuna.

Camouflage

 

Halusin jakaa vielä nämäkin kevätkuvat tänne. 

Tuli mieleen myös pari ajatusta. Välillä musta tuntuu, että voisin lopettaa kaikenlaisen itseni analysoinnin ja luonteenpiirteitteni/masennuksen syiden selittelyn täällä blogissa ja keskittyä mielummin vaikka konkreettisempiin asioihin. Tuntuu, että jauhan samaa paskaa vuodesta toiseen. Mut mitä väliä oikeastaan...pitää kirjoittaa sitä mistä sillä hetkellä huvittaa. Oon tottunut avautumaan blogissani tietyistä asioista, koska olen tehnyt sitä jo niin kauan, mutta sitten monien ihan arkipäiväisten juttujen kirjoittaminen tuntuu tosi haastavalta. Vaikka olen suoltanut mielenterveysjuttuja tänne vuosikausia, niin tuntuu, ettei se ole (ainakaan enää) erityisen paljastavaa. Mä en mielelläni puhu ihmisille siitä, miten vietän arkipäiviäni, mistä asioista tykkään, miten bändiprojektini etenee, mitä mä syön päivän aikana, mitkä on mun lempparijuttuja jne. En halua paljastaa itsestäni asioita enkä halua, että minusta tehdään ihmisenä päätelmiä joidenkin pikkujuttujen kautta. Musta tuntuu, että tällaisten arkisten asioiden kertominen on vaikeaa. Kuulostaa varmaan omituiselta. 

Huhtikuun hametyttö

Hyvä mieliala on jatkunut. En tiedä johtuuko se enemmän yleisestä tyytyväisyydestä vai keväästä. Ehkä kuitenkin enemmän siitä, että olen tyytyväinen "saavutuksiini". Minulla ei ollut vielä vuosi sitten tietoa, mihin juttuihin tulen kykenemään. Olen vuosikausia polkenut paikoillani ja pelännyt, etten kehity enää mihinkään ja voisin vain jo kuolla pois, mutta niin minä vaan olen "aikuistunut" ja päässyt elämässä eteenpäin. En todellakaan ole lähelläkään mitään aikuista, mutta omassa mittakaavassani olen kehittynyt paljon. Nykyään tajuan paremmin, kuinka kammottavan ahdistavaa elämäni on joskus ollut, vaikka olin kuvitellut, että asiat oli ihan ok. Mutta mittakaava oli silloin erilainen. Kymmenen vuoden päästä taas varmasti mietin, että jumalauta, että olin sekaisin silloin nuorempana. Toisaalta aikuisen määritelmäni on rikkoutunut. Olen tajunnut, että suurimmalla osasta aikuisista elämä on yhtä perseilyä edelleen eikä se siitä miksikään muutu, vaikka ikää tulee lisää. Ikä ei todellakaan ole viisauden merkki. 

En tiedä, teinkö nyt hyvän vai helvetin huonon päätöksen, mutta lopetin mielialalääkkeen. Ensinnäkin en jaksanut mennä apteekkiin eikä minua huvita enää maksaa niistä muutenkaan. Suurin syy on kuitenkin se, että haluan testata, pärjäänkö jo ilman. Nyt on menee niin hyvin, että jos mielialani romahtaa todella pahasti jossain vaiheessa, niin saan ainakin lopullisen varmistuksen, että mä en pärjää ilman lääkitystä. Minulla on edelleen epäilyksiä lääkkeen todellisesta tehosta, joten minun on tehtävä tämä myös sen vuoksi. Katsotaan, mitä käy.

Tulin muuten tosi iloiseksi kommenteista viime postaukseeni <3_<3 Kommentoikaa ihan mitä vaan jatkossakin, se ilahduttaa mua ^_^ Blogger on niin kuollut paikka nykyään...kaipaan tänne jotain säpinää! 

Kevät on taas

Kevät tarkoittaa minun kohdallani usein sitä, että luonnon lisäksi myös minä herään eloon. Viime aikoina on tapahtunut paljon juttuja, jotka ovat kohottaneet mielialaani myös vuodenajan vaihtumisen lisäksi. Ensinnäkin olen onnistunut monissa hankalissa opiskelujuttuissa (omalla tasollani), jotka stressasivat minua aiemmin tänä vuonna. Sain myös erittäin hyvän työharjoittelupaikan eikä minun tarvinnut käydä kuin yhdessä haastattelussa. Pelkäsin, että paikan saaminen olisi hankalaa ja joutuisin käymään läpi monta haastattelua. Olen saanut myös kuolemaa käsittelevän gradun aluilleen. Tyrmältä saatiin uusi coveri ulos ja palaute on ollut hyvää. Coverit saavat nyt riittää ja alamme työstämään omaa albumia. Emme yritä kuulostaa miltään tai keltään emmekä kategorisoi bändiämme tarkasti mihinkään tiettyyn metallin alalajiin, joten on vielä vaikeaa sanoa tarkalleen, mitä on tulossa. 

Tapasin erään pitkäaikaisen nettikaverin ensimmäistä kertaa. Se oli mulle tärkeä juttu ja tavataan varmasti uudelleen. Olen taas muuttunut vähän sosiaalisemmaksi tai ainakin minulla on vähän normaalia useammin niitä sosiaalisia päiviä. Sosiaaliset suhteet, zoomissa puhuminen ja bänditouhut ovat vahvistaneet itsetuntoani. 

Uniongelmat ja väsymys rassaavat toisinaan aika paljonkin, mutta muita varsinaisia käytännön ongelmia ei elämässä ole. Välillä tyhjyys valtaa mieleni, mutta silloin on syytä muistella kuinka monta rautaa tässä nyt oikeastaan on tulessa. Toteutan elämässäni juuri niitä asioita, joita haluan, enkä tunne jääväni mistään paitsi tai kaipaavani minnekään. 

Ensimmäinen keväinen kuvausreissu Helsingin pitäjän kirkonkylällä. Pieni tietoisku kirkosta: Pyhän Laurin kirkko valmistui vuonna 1452 ja on osittain vielä alkuperäisessä muodossaan. Puuosat tuhoutuivat tulipalossa 1800-luvun lopulla, mutta kiviosat säilyivät. Eksyttiin tuonne oikeastaan sattumalta.

Vanheneminen

Synttärit lähestyy, niin on tullut taas vähän enemmän mietittyä ikääntymistä. Vanheneminen on ollut mulle ainoastaan hyvä asia. Vuosien myötä olen oppinut suhtautumaan asioihin rennommin ja minun on helpompaa olla itseni kanssa. Pelkään vanhenemisessa toki monia asioita, kuten heikkenemistä, sairauksia, rupsahtamista ja yksinäisyyttä. Ehkä eniten yksinäisyyttä. Minun on vaikeaa luoda uusia ihmissuhteita, mutta vielä vaikeampaa on ylläpitää niitä. Pitäisi pyrkiä olemaan sosiaalisempi ja yhteisöllisempi. Siinä on vaan se ongelma, että mä olen ujo, introvertti ja erakkoluonteinen ja joudun vaan pakottamaan itseni yhteisöllisiin juttuihin enkä viihdy niissä kuin sattumanvaraisesti. Mun mielestä ei ole hyvä juttu, että yhteiskunnassamme kehityskulku on se, että yhteisöllisyys vähentyy ja välinpitämättömyys lisääntyy. Mä olen kuitenkin ollut tällainen yksin viihtyvä ja hiljainen ihan pikkulapsesta asti, joten tää on mun luontoni eikä tulos ympäristöllisistä tekijöistä. Olen se, joka yöllä tarkkailee leirinuotiota ja lähestyviä uhkia, kun muut lauman jäsenet nukkuvat.

En haluaisi omalla toiminnallani edistää nykyistä epäsosiaalistavaa kehityskulkua, mutta minusta ei ole muuttamaankaan sitä. Ehkä on ihan ok olla tällainen ja teen elämästäni sen näköistä kuin haluan. Kyllä mä toki edelleen elän pienessä toivossa, että muutun sosiaalisesti aktiivisemmaksi ja saan elämääni enemmän pysyviä ihmissuhteita. Toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni. Myös pelkän netin kautta tapahtuva sosiaalinen toiminta tuo mulle todella paljon iloa. Olisi kyllä aika paha, jos nettiä ei olisi.

En usko, että teen koskaan lapsia ja alan viettämään perhe-elämää, sillä sellainen ei jotenkin sovi persoonaani eikä houkuttele minua muutenkaan. Ajatus omista lapsista on kaunis, mutta ei sen enempää. Eli en kauheasti usko, että perheen perustaminen tulee koskaan olemaan se juttu elämässäni. Tämä näkemys on vain vahvistunut viime vuosien aikana. Olen helpottunut, että olen viimeinkin alkanut vähän pääsemään perille, mitä kenties haluan elämässäni tai ainakin minne suuntaan haluan pyrkiä.

Tällä hetkellä tärkeintä elämässäni on henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen, ihmissuhteet, opiskeluissa eteneminen ja musiikki. Olen melko luottavaisin mielin opiskelujeni kanssa, vaikka haasteita on ollut. Ala tuntuu ainakin 100% oikealta. Musiikki ja tämänhetkinen bänditoiminta tuovat iloa ja itsevarmuutta. Toivon, että Tyrmä saa ennemmin tai myöhemmin omiakin biisejä ulos.

Mietteitä (epä)sosiaalisuudesta

Uutta blogipäivitystä kaipailtiin, joten tässä sitä nyt tulee :) Syksyllä alkoivat opinnot ja mikä tuuri minulla kävikään, että koko lukuvuosi järjestetään etänä, muuten olisin joutunut junailemaan. En nyt mitenkään halua vähätellä koronan vakavuutta, mutta sen aiheuttamat poikkeusjärjestelyt ovat sattuneet vaikuttamaan minun elämääni positiivisesti. Tässä on tullut todistettua, että monet asiat voi hoitaa täysin toimivasti tai jopa toimivammin etänä. Yksinäisille ihmisille, kuten minulle, koronajärjestely voi olla sekä hyvä että huono asia. Omasta näkökulmastani ainakin yksin oleminen on tuntunut hyväksyttävämmältä ja vähemmän masentavalta. On helpompi olla itsensä kanssa, kun kokoontumisten välttelyä suositellaankin. Voin kuitenkin myös kuvitella, että tämä lisää monen yksinäisen yksinäisyyttä, kun ihmiskontaktit vähenevät, mutta itseäni ei ole haitannut tämä. En kaipaa erityisen paljon ihmiskontakteja elämääni. Emme ole tavanneet luokkani kanssa ollenkaan livenä, mutta sekin on ollut minulle vain positiivinen juttu, sillä en tunne jääneeni ryhmän ulkopuolelle. Whatsapin kautta voi keskustella tuntematta ujoutta ja on helppoa olla aktiivinen. Zoom-tapaamiset tuntuivat ensin vaikeilta. Siinä olemme kaikki web-kamerat päällä ja näemme toisemme. Luento-tyyppisissä zoomeissä ei tarvitse laittaa kameraa päälle, mutta muutaman kerran olen joutunut esiintymään ja pitämään pitkiäkin puheenvuoroja. Se oli aluksi aika kammottavaa, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Kaikki puhumiset on kuitenkin menneet hyvin ja tuoneet mulle lisää itseluottamusta. En usko, että jännitän enää paljoa seuraavalla esiintymiskerralla. 

Olen toisinaan luonnehtinut itseäni epäsosiaaliseksi, mutta kyse ei pelkästään (ainakaan enää) ole siitä. Mua vaivaa myös itseluottamuksen puute ja jonkinlainen ihmispelko. Masennuksen lievityttyä olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja muiden asioista kiinnostuneemmaksi, joten uskon, että epäsosiaalisuudessani on ollut paljolti kyse masennuksesta. Vaikka sanoinkin jo, etten kaipaa erityisen paljoa ihmiskontakteja elämääni, toivoisin kuitenkin, että niitä olisi nykyistä enemmän. Minua kiehtoo ajatus, että tuntisi naapurini paremmin ja talon henki olisi yhteisöllisempi. En ole kuitenkaan itse tehnyt asian eteen mitään, sillä en uskalla. Jotenkin aina kun yhtäkkiä kohtaa jonkun, on vaikea keksiä puheenaihetta, mutta sitten jälkikäteen vasta keksin, mitä olisi voinut sanoa. Sen takia ei tule pahemmin keskusteltua kenenkään kanssa, muuta kuin tervehtimistä ja kiittämistä. No okei, kerran kun olin sosiaalisella päällä, niin aloin juttelemaan naapurin (tai sen kavereitten) kanssa parvekkeen kautta. Vaikka nykypäivänä yhteisöllisyys on vähentynyt, en kuitenkaan usko, etteikö sitä voisi löytää. Kyse on lähinnä omista rajoituksistani. En kuitenkaan viihdy missä tahansa yhteisössä. Kaikenlaisissa suurissa ryhmissä olo on aina ulkopuolinen, koska en osaa olla tarpeeksi sosiaalinen. Sellaista ulkopuolisuuden tunne ei tunnu hyvältä. En edes tiedä, millaiseen ryhmään soveltuisin, onko sellaista olemassakaan. Ehkä ei, sillä en ole koskaan ollut varsinaisesti ryhmäihminen. Tai sitten meissä pitäisi vaan olla vähän enemmän samoja ominaisuuksia. Olen kuitenkin ihminen, sosiaalinen eläin, joten jokin siinä ryhmään kuulumisessa kuitenkin vetää puoleensa. No, ehkä minun on aloitettava ihan vain yksittäisten ihmiskontaktien luomisessa. Kaipaan syvää ystävyyttä. Sellaista, jossa kumpikin voi olla oma itsensä, näyttää aidot tuneensa ja ihan oikeasti välitetään toisistaan. Kunpa vaan pääsisin estoistani, epätoivoisuuden tunteistani, masennuksen rippeistä ja väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi mahdollista. Huonounisuus, väsymys ja hyvin epäsäännöllinen unirytmi vaivaavat minua nyt todella paljon. Ne ovat vaivanneet hyvin pitkään ja huonontavat elämänlaatuani. Saisin paljon enemmän aikaiseksi ilman näitä ongelmia. Kulutan liikaa aikaa tekemättä mitään hyödyllistä kun minulla ei ole energiaa tarpeeksi. Tää on ehkä ainoa asia, joka ylläpitää masennusta ja siten myös epäsosiaalisuutta. En tiedä mikä tähän auttaisi, sillä olen yrittänyt kaikkea. 

Kesä 2020

Teen tällaisen pienen kuvapostauksen kesästäni. Tämä oli merkittävä kesä, vaikka mitään ihmeellistä ei tapahtunutkaan. Fiilis oli kuitenkin niin erilainen kuin viime vuonna. Olen löytänyt uusia puolia itsestäni, oppinut tuntemaan itseni paremmin ja tullut rohkeammaksi, vaikka yleisesti ottaen olen toki edelleen sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivä introvertti, jolla ei ole elämällään selkeää suuntaa. Kuulostaapa lupaavalta :D Tänä kesänä auringonvalo ei aiheuttanut järjetöntä henkistä kipua, kuten viime vuonna. Kesän loppua kohden mieliala rupesi laskemaan huomattavasti. En ole enää päässyt takaisin niihin alkukesän huippufiiliksiin. Mutta minulla on kuitenkin nyt motivaatiota tehdä asioita, jotka vie mua elämässä eteenpäin. Olisinpa vaan pirteämpi niin jaksaisin enemmän. Väsymys on sellanen asia, joka haittaa elämistä. En ole varma, johtuuko se sitten unen huonosta laadusta, huonosta kunnosta vai jonkinlaisista puutostiloista. No sanon vielä, että tää kesä oli kuitenkin paras vuosiin, koska pääni sisällä on ollut jonkinnäköinen mielenrauha. Ei jatkuvaa pelkoa, ahdistusta, toivottomuutta ym. Hiton paljon helpompaa olla itsensä seurassa. 

Makoilua mökin nurmikolla.

Kesän suosikkiuimarannalla. Tuli uitua vain kesäkuussa, kun oli se pitkä hellejakso.

Iskän työhuoneessa 

Panun möksän metsässä

Mäen päällä on kota, jonka kuka lie on rakentanut 90-luvulla. Oveen oli kirjoitettu vuosiluku, mutta en muista mikä se tarkaalleen oli.

Kesän lemppari uimaranta oli täällä.

Sompasaaressa valoisana kesäiltana

Tultiin juuri sopivasti paikalle, kun palloa alettiin täyttää. Olisi kyllä huikeaa joskus päästä kyytiin.

Tällaista kuvaa kukaan ei oo musta nähnytkään. Huomaa varmaan, että ei oo mikään tekohymy vaan repesin ihan täysillä :D

Paska kuva, mutta tuo sateenkaari oli aivan upea, täydellinen. Olimme juuri ajaneet ihan tajuttoman ukkosmyrskyn läpi.

Vallilassa

Panun mökillä on vuosikymmeniä vanha ilmakivääri, jota kukaan ei ollut käyttänyt pitkään aikaan. Halusin kokeilla ja hyvin rupesin saman tien osumaan tauluun, vaikka olin viimeksi lapsena ammuskellut ilmapistoolilla.

Mulle toi pyssy on ihan sairaan painava, joten kauhean kauaa ei ole aikaa tähdätä.

Pyhä Yrjänä Kartanorockissa

Näkymä eräänä iltana parvekkeelta