Nälän tunteen tasapainoittuminen painonnousun myötä

Suhteeni ruokaan tulee varmaan aina olemaan hiukan häiriintynyt enkä koskaan parane kokonaan syömishäiriöstä. Pystyn kuitenkin elämään asian kanssa, kunhan saan pidettyä laihdutusajatukset poissa mielestä. Jos painoindeksini pysyy 17-18 kohdilla, niin se on minulle jo paljon. Olen kuullut puhuttavan sellaisesta ilmiöstä kuin loputon nälkä, joka esiintyy syömishäiriön paranemisvaiheessa. Mulla ei varsinaisesti ollut loputon nälkä, mutta vähän sellaiseen viittaavia oirekuvia. Yleensä kun paranemisvaiheessa paino alkaa nousemaan, niin sitä pelkää, että nousu jatkuu liikaa eikä käsittämätön ruokahimo lopu koskaan. Voin nyt myös omien kokemusteni myötä sanoa, että kyllä se loppuu.

Mitä laihempi olin, sitä suuremmat ruokahimot mulla oli. Mulla oli suunnilleen joka päivä suklaanhimo. Joka päivä suklaata vetänyt, mutta kun vedin, niin aika suuria määriä ja siihen asti, että tulee aika ällö olo. 200g Fazerin levy tuntui ihan kevyeltä annokselta. Kun tilasin pizzaa, se pizza oli vain pakko syödä kerralla kokonaan, vaikka olisi tullut kylläiseksi vähemmästäkin. Pizza tuntui silloin muutenkin vaaralliselta ruualta, koska tiesin, että en voi olla syömättä sitä kerralla kokonaan ja saan loppuillan kestävän ähkyn. Sitten kun ostettiin Panun kanssa isot herkkupullat, nii se meni aina siihen, että "saanks mä pliis syyä tän sunkin pullan?". Joka kerta. Tuntui, että kehoni suorastaan huusi rasvaa ja sokeria. Silloin, kun vielä pelkäsin painonnousua, oksensin toisinaan ähkyä vähän pois. Kokonaisuudessaan ruokaa tuli herkuttelusta huolimatta syötyä liian vähän. Elin oikeastaan vain ruisleivällä ja sitten oli välillä noita herkkuhetkiä. Oli vaarallista kokata isoja satseja ruokaa kotona. Siis vaikka kattilallinen jotain juttua. Söin kerralla vähän liikaa ja joskus piti välillä oksentaa, enkä myöskään voinut olla ajattelemassa sitä jääkaapissa olevaa loppusatsia. Oksentamisen pelossa en sitten tietenkään pahemmin enää uskaltanut kokkailla mitään ja ruokavalioni oli hyvin yksipuolinen.

Tietty sitten kun päätin parantua ja antaa painon nousta, niin loputtomasta ruokahimosta oli paljon apua. En ollut kovin nirsokaan, vaan kaikki kelpasi. Hyvin alipainoisena ajattelin ruokaa koko ajan ja odotin vain milloin pääsisin syömään seuraavan kerran. Senkin takia tuli paha mieli syötyä liikaa, kun sitten meni todella monta tuntia, että nälkä tuli takaisin. En ikinä varsinaisesti ahminut, mutta välillä söin kerralla liikaa ja se oli huono juttu, koska en tykännyt liian täydestä olosta. Mun paraneminen lähti oikeastaan siitä, että aloin käymään ahkerasti kuntosalilla ja tuntui, että mulla oli nyt vihdoinkin lupa syödä kunnolla. Sain iloa siitä, kun jaksoin nostaa aina vain suurempia painoja. Halusin painon myös nousevan rivakkaan tahtiin, joten annoin itselleni luvan syödä hyvin eikä minun tarvinnut potea huonoa omaatuntoa. Tosin salien mentyä kiinni en ole enää niin tunnollisesti jaksanut kiinnittää huomiota proteiinin saantiin ja vähän yksipuolisemmaksi menneet syömiset. Olen kuitenkin syönyt tarpeeksi. 

Nyt suhteeni ruokaan on huomattavasti tasapainoisempi kuin viime vuonna. Mun ei enää tarvitse pelätä, että syön kerralla liikaa. Kun tilaan pizzan, syön siitä puolet ja pystyn lopettamaan, kun olen kylläinen. Ei sillä, että pizzaa ei saisi syödä kokonaan ja ravintolassahan niin kannattaakin tehdä, mutta mulle tulee aika raskas olo kokonaisen pizzan syömisen jälkeen, joten on viisaampaa syödä ensin vain osa ja loput myöhemmin illalla. Eli voin syödä yhden pizzan nykyään kahdessa tai kolmessa osassa. Mulla ei myöskään enää pyöri jatkuvasti suklaa ja kaikki muut herkut mielessä. En ole ainakaan kuukauteen syönyt suklaata eikä vieläkään ole tullut himoa. Mulla vaan ei siis ole enää sellaista hitonmoista nälkää ja himoa, joka mulla oli alipainoisena koko ajan. Ajattelin ennen, että olen vain henkisesti läski, kun olin niin ruokahimokas, mutta kyse olikin siitä, että olin aliravittu ja mun keho vaan huusi epätoivoissaan ihan saatanasti ruokaa.

En ikinä kituuttanut itseäni nälässä laihduttaessani, vaan söin kun oli nälkä. Joskus kuitenkin nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Se aiheutti mussa tosi levottoman olon ja mun oli tosi hankalaa tehdä päätöksiä ruuan suhteen. Eli mitä nälkäisempi olin, sitä enemmän olin ruoka-ahdistunut enkä varmasti saanut ostettua kaupasta muuta kuin leipää. Olin työkeikalla Hämeenlinnassa viime kesänä, ja menin pyörimään keskustaan etsimään ravintolaan. Olin jo niin nälkäinen, että aivot oli ihan jumissa, kaikki ravintolaruuat ahdisti enkä pystynyt tekemään mitään päätöksiä ruuan suhteen. Paitsi sen, että en syö sittenkään mitään. Mua alkoi myös aina heikottamaan nälän tullessa ja aloin aavistuksen verran tärisemään. Mulla ei ole enää pitkään aikana ollut sellaista tärinäheikotusta, vaan nälkä tuntuu vain vatsassa.

Syömisajatteluni todellakin on muuttunut painonnousun myötä. En ajattele ruokaa koko ajan eikä minulla ole enää tarvetta vetää ruokaövereitä. Kestän nälkää hyvin. Tunnen itseni voimakkaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Nämä positiiviset muutokset, jotka olen huomannut itsessäni (ei ainostaan tämä nälkäjuttu vaan hyvin moni muukin asia), ovat niin valtavia, että ne motivoivat minua jatkamaan elämää, jossa syömishäiriöllä on mahdollisimman pieni rooli.

Masennus ja sosiaalisuus

Olen usein miettinyt, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Tuntuu väärältä olla masentunut, kun perusasiat ovat olleet kuitenkin hyvin. En pidä hyviä asioita elämässäni itsestäänselvyyksinä vaan tiedostan, että minulla on tapahtunut satumainen onni, että olen syntynyt Suomeen ja saanut hyvät lähtökohdat elämälle. Välillä olen miettinyt, että olen vain paatunut milleniaali, joka ei osaa elää. Se on varmasti yksi tekijöistä, mutta olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että kyse on myös aivokemioista ja osittain geeneistä. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin viime kesänä ja uskon siihen olevan osasyynä lääkityksen aloittaminen. Kaikkiin huomattavan hyviin jaksoihin elämässäni liittyy mielialalääkkeet. Vai voiko kyse olla vain siitä, että niinä hetkinä kun olen hakenut apua ja saanut lääkkeet, olen ollut yleisestikin sellaisessa mielentilassa, että haluan muutoksen elämään ja uskon parempaan tulevaisuuteen? Kyllä mä edelleen mietin, että kyse voi olla sattumasta enkä luota lääkkeisiin täysin. En silti aio ottaa riskiä ja lopettaa niitä ainakaan moneen vuoteen. Totuus selviää ajan kanssa. Parempaan oloon on toki vaikuttanut myös ihan vaan se, että aika on kulunut, olen taas vuoden viisaampi ja itselleni armollisempi.

Joskus minulla oli tapana mietiskellä, että nuoruus on mennyt hukkaan ja miksi en nauttinut elämästä täysillä. Miksi en ottanut rauhallisesti ja ollut stressaamasta asioista. Kunpa en olisi käyttänyt aikaani niin huonosti. Voin kuitenkin jo hyvin mielin antaa itselleni anteeksi, sillä nuorena on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä asioita sitä perspektiivistä, josta ne vanhempana näkee. Vakavasti masentuneena ihmisenä en olisi voinut tehdä asioita toisin. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori, joten on vielä aikaa ottaa menetetyt vuodet takaisin. Mielessäni kuitenkin välillä pyörii pelko, että sama masennus- ja ahdistuskierre vaan jatkuu ja huomaan vasta vanhuksena, että tulipas käytettyä elämä huonosti. Masennusta on mahdollista helpottaa ohjailemalla omaa mieltä, mutta vaikean masennuksen hoitoon tarvitaan myös muiden apua. Synkän mielen kanssa kahdestaan eläminen on helvettiä. Olen joutunut sen kokemaan. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut vuosin aikana on se, että älä haudo ongelmiasi yksin. Pienetkin ongelmat saattavat paisua ihan järjettömiin mittasuhteisiin. Usein asioihin on olemassa ratkaisu, kunhan annat muiden auttaa.

Olen paljon miettinyt näitä kuolemajuttuja ja ahdistunut siitä, kuinka lopullista se on. Minulla on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että olen saamassa tästä pelosta entistäkin suuremman voimavaran itselleni. Vuoden aikana olen muuttunut valtavasti. Vaikka aika ajoin saatan olla järkyttävän ahdistunut ja masentunut, kokonaismielentilani on kohonnut huimasti. Tiedostan aivan kaiken, mitä ajattelen ja teen ja tiedän, missä asioissa ylireagoin ja missä en. Silti tunteitaan on vaikea hallita. Tiedostaminen auttaa kuitenkin jo paljon hallinnan saamisessa. Tiedostan kuolevaisuuteni joka päivä. Vaikka ei olekaan kovin tervettä ajatella sitä niin paljon, niin se auttaa mua elämisessä. Rakas lukijani SL kirjoitti hyvin, kuinka asiat kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Se on niin totta. En voi sille mitään, että me eletään, vanhetaan ja kuollaan. Maailma nyt vain toimii niin. Oon saanut ihan mielettömän hienon mahdollisuuden, kun olen päässyt syntymään tähän maailmaan, tähän paikkaan, juuri tänä aikakautena. En kuitenkaan kärsi niin pahoista mielisairauksista, ettenkö voisi yrittää tietoisesti ohjailla mieltäni ja ruveta muuttamaan itseäni. Haluaisin siis poistaa elämästäni ne asiat, jotka ylläpitävät masennustani. Monet näistä asioista ovat vaikeasti hallittavissa, eli ne pääkopan sisällä olevat asiat, kuten vaikkapa huonot unenlahjat ja luonteenpiirteet. Ja sitten on vielä ne geenit ja aivokemiat. Joitain asioita voi halutessaan kehittää. Oon esimerkiksi usein oon miettinyt että mä nyt oon tällainen epäsosiaalinen masispaska, joka ei osaa olla ihmisten kanssa. Mutta oon huomannut, että kyllä mä oikeastaan osaan, jos vain pystyn pääsemään hetkeksi ulos siitä masennussumusta, ujoudesta ja sosiaalisista peloista. Kun olen vaikka puhunut hoitajan kanssa tunnin puhelimessa, niin sen jälkeen olo on yleensä levoton ja olen tosiaankin alkanut janoamaan lisää sosiaalisuutta. Hän sanoi, että en vaikuta yhtään ujolta ja olen hyvä analysoimaan itseäni. Se tuntui ehkä maailman suurimmalta kehulta. Myös kaikenlaiset positiivissävytteiset kanssakäymiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa virkistävät mieltäni. Blogin kirjoittaminen ja kommentteihin vastailu ovat antaneet mulle myös ihan uudenlaista sosiaalista energiaa.

Sitten kun mä muutaman päivän muhin itsekseni enkä kirjoita tai puhu kellekään, niin sosiaalinen innostus laskee saman tien ja siihen fiilikseen on taas vaikea päästä. Myös masennus pahenee. Haluan siis elämääni lisää sosiaalisuutta, mutta silti mä pelkään ihmisiä. Pelkään, etten ole tarpeeksi kiinnostava, puhelias, kiva ym. ja siksi olen tietoisesti jäänyt yksin. En uskalla tavata nettituttujani, koska pelkään pettäväni odotukset. Tiedän, että osaan olla myös seurassa ihanan hullu ja puhelias, mutta se vaatii minulta paljon, että pystyn tuomaan oikean minäni esille. Uusien ihmisten kanssa sen yrittäminen vie niin paljon energiaa, että väsyn hyvin nopeasti, luovutan ja muutun mielenkiinnottomaksi. Aika lailla tämän takia olen yksinäinen. Sinänsä oma valinta, mutta pelot on kuitenkin ne, jotka hallitsee tätä. Mun suurin unelmani olisi opetella ulos tästä luonteenpiirteestäni. En tarkoita sitä, että haluaisin nyt olla kaikkien kaveri ja ruveta käymään sukujuhlissa. Ei, olen edelleen introvertti enkä muuksi muutu. En kaipaa suurta kaveripiiriä enkä saa sosialisoinnista irti niin paljon kuin muut yleensä. Haluan edelleen haahuilla kaupungilla ja luonnossa mielummin yksin kuin seurassa ja jäädä mielummin kotiin kuin lähteä juhliin. Haluan vaan peloista eroon edes jonkin verran, koska silloin elämäni muuttuisi paljon mielekkäämmäksi. Todellisuudessa en ole yhtään huonompi ihminen kuin muut eikä mun jutut ole kovinkaan paljon paskempia kuin muiden keskivertoihmisten jorinat. Haluaisin vain yrittää muistaa sen koko ajan. Vain muutama vuosikymmen viimeistään niin olen mullan alla. Vituttaisi vielä haudassakin, jos olisin antanut pelkojen hallita elämääni.

Syömishäiriökuulumisia

Olen elänyt anoreksian kanssa enemmän tai vähemmän jo 14-vuotiaasta asti. Suurimman osan ajasta olen ollut alipainoinen, välillä vakavasti ja välillä lievemmin. Painoa on tullut aina kontrolloitua melko tiukasti, mutta yhdessä vaiheessa olin jonkin aikaa normaalipainoinen sairastumisen jälkeen. Viime vuonna laihduin enemmän kuin vuosiin. Tällä kertaa syömishäiriökäyttäytyminen oli kuitenkin erilaista. En ruvennut laihduttamaan tarkoituksella enkä halunnut olla liian laiha ulkonäön vuoksi. En pidä ylilaihuutta enää kauneusihanteenani enkä koe hyötyväni alipainosta mitenkään. Reagoin kuitenkin suruun, ahdistukseen, stressiin ja masennukseen usein syömisen kautta. Minun on vaikeaa syödä tarpeeksi, jos olen henkisesti todella rikki. Paino putosi osittain itsestään, toisaalta tiukasti juurtuneet anorektiset tavat ajoivat minut taas noudattamaan vähän liian yksipuolista ruokavaliota. Tunsin kaiken kaikkiaan olevani epäonnistunut ihmisenä ja ihan totaalisen väsynyt mielenterveysongelmiini, joten syksyllä päätin sitten vihdoin soitella terveysasemalle. Hain oikeastaan apua ahdistukseen ja masennukseen, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa minua anoreksian kanssa. Halusin ehdottomasti heti masennuslääkereseptin ja mieluiten joku sama mitä olin aikaisemmin syönyt. Minulla on ollut elämässä kausia, jotka ovat olleet parempia ja kaikissa näissä on jotain yhteistä: oon syönyt SSRI-lääkkeitä tai Voxraa. SSRI-lääkkeiden aloittaminen uudestaan oli ratkaisevan hyvä päätös. Sen jälkeen ahdistushäiriö on lievittynyt hiukan ja pystyn paremmin olemaan itseni kanssa. Mun masennukseen sairastumiseen 14-vuotiaana ei ole mitään tiettyä syytä, joten uskon, että mun aivoissa on vaan perustavanlaatuisesti vikaa. Mulla oli pitkän aikaa tosi epäilevä suhde SSRI-lääkkeisin ja jossain vaiheessa aina lopetin ne ja joskus söin eri tavalla vaikuttavaa Voxraa. Nyt oon kuitenkin tajunnut, että mä todella tarvitsen lääkitystä. Ei ne mua paranna, mutta helpottavat oloa merkittävästi.

Aloin viime syksynä käymään kuntosalilla ja se oli elämäni paras päätös, sillä se auttoi mua hyväksymään painonnousun. Mulla kun oli sellainen laihaläskiksi tulemisen pelko. Lähes päivittäinen salirutiini motivoi mua syömään enemmän oikeaa, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Se auttoi myös hyväksymään muuttuvan kroppani, kun tiesin, että painon mukana tulee jonkin verran myös lihasta ja minusta tulee pahempikuntoinen ja terveempi. Menkat ja muut naiselliset jutut ovat palanneet ja uusi terveempi keho tuntuu ihan mielettömän hyvältä.

Reilu vuosi sitten löysin sattumalta netistä keskustelun, joissa puhuttiin mun vartalosta. Keskustelu ei alun perin liittynyt minuun, mutta joku mainitsi minut siinä positiivisella tavalla. Sitten kuviani tutkittiin  ja mun sanottiin mm. olevan laihaläski ja liian läski anorektikoksi. Negatiivisen ja kateellisen keskutelijan ajatusmaailma: "hitsi toi tyttö on laiha...pakko haukkua sitä jotenkin....hei se vois olla vaikka laihaLÄSKI. Huh, nyt tuli parempi mieli." Ja tästä aiheesta sitten jauhettiin siellä. Myöhemmin keskustelusta siivottiin kommentteja. Voin saman tien nollata tuon laihaläskivertauksen. Olin juuri noina aikoina eli 2018 joulukuussa käynyt kehonkoostumusmittauksessa. En ollut silloin niin laiha kuin viime kesänä, vaan huomattavasti paremmassa kunnossa ja silti rasvaprosentti oli vain 10. Ja viskeraalirasva, eli sisäelinten ympärille kertyvä haitallinen rasva-arvo oli pienin mahdollinen. Mietin viime kesänä sitä keskustelua ja että oonkohan niiden mielestä jo tarpeeksi laiha kun painoni alkaa 3:sella. Olenko jo tarpeeksi laiha anorektikoksi? Hölmöä miettiä jotain keskustelua netissä, sillä kaikista, jotka ovat vähänkin esillä, kirjoitetaan paskaa. Kaikki sitä joutuvat kestämään. Mutta mä en vaan voi sille mitään, että olen herkkis ja ikävät kommentit jää pyörimään päähän. Oon kyllä karaistunut noista ajoista ja olen vähitellen alkanut oppimaan olemaan miettimättä, mitä muut ajattelevat.

Lihasvoimani parani todella paljon puolen vuoden aikana, kun kävin salilla. Nyt ne varmaan ovat surkastuneet pois sen jälkeen kun kuntosalit menivät kiinni. Meni samalla motivaatio ruuanlaittamiseen. Paino ei kuitenkaan ole laskenut. Olisin halunnut käydä uudelleen kehonkoostumusmittauksessa tänä keväänä, mutta en ehtinyt. Tuntuu, että olen melkein parantunut anoreksiasta...tai sitten minulla on vain hyvä vaihe. Olen ennenkin luullut parantuneeni ja sitten kävikin taas huonosti. Tykkään niin paljon terveestä kehostani etten keksi yhtään syytä, miksi haluaisin sairaan kropan. Mutta kun kyse ei ole aina siitä, että mä haluan laihtua. Jotkut ikävät tapahtumat, epäonnistuminen tai mielen häiriöt ovat aina ajaneet mut takaisin alipainoon. Paino alkoi viime vuonna pahimmillaan 3:sella. Mua kauhistutti, kuinka mun rintalasta paistoi enkä saanut näkyviin yhtäkään vatsamakkaraa, vaikka kuinka istuisin lytyssä. Mä aloin jo pelätä kuolemaa. Enää ei tarvitse pelätä, mutta mä mietin silti kuolemaa joka päivä. Tämä alkoi siis jo yli kaksi vuotta sitten, kun muhun iski yhtäkkiä ihan hallitsematon kuolemanpelko. Mietin itseni ja läheisteni kuolemista, ruumisarkussa mullan alla heräämistä, ikuista tiedottomuutta, maailmankaikkeutta ja ajoin itseni näillä ajatuksilla ihan hulluuden partaalle. Tällainen uudenlainen kuoleman tiedostaminen haittaa ehkä hitusen mun elämää, mutta se vaikuttaa myös positiivisesti, kun en pidä elämää enää itsestäänselvyytenä, vaan mietin kuolemaa joka päivä. En kuitenkaan enää ahdistu siitä, vaan se on vain osa mun perusmielentilaa.