29. marraskuuta 2017

Länsimetro!

Yhtään liioittelematta, olen ihan täpinöissäni Länsimetrosta. Ensimmäinen ajomatka oli unohtumaton. Lähdin illalla Sörnäisistä. Metroon oli juuri sillä hetkellä tullut tekninen vika ja kolme  kertaa saimme kuulutuksen, että vielä 5 minuuttia, joten odotin junaa jännityksellä noin 20 minuuttia. Kun metro lähti Ruoholahden asemalta eteenpäin, jännitykseni kasvoi. En pysähtynyt joka asemalla, koska metrojen vuoroväli oli venynyt aika pitkäksi ja pelkäsin, että metro menee taas rikki ja tulee joku puolen tunnin vuoroväli. Kävin Koivusaaren asemalla ja Tapiolassa, kun piti vaihtaa junaa (teknisten vikojen vuoksi). Sitten pääsin omalle asemalleni, joka erottuu selkeästi muista asemista värikkyydellään. Ihastelin paikkoja ja olin jotenkin tosi onnellinen. Muistan varmaan tuon ensimmäisen matkan ikuisesti. Se oli jännittävin metromatka ikinä!

Hyödyn länsimetrosta todella paljon, sillä pääsen sillä kätevästi Helsingistä kotiin ja metroasemalla on kauppakeskuskin. Tuntuu, että olen nyt lähempänä kaikkea. Olen hyvin esteettinen ihminen, joten arvostan todella, kuinka asemien ulkonäköön ja viihtyvyyteen on satsattu. Vanhat asemat Helsingissä tuntuvat nyt tosi kolkoilta ja suurin osahan niistä todella on sitä. Kontrasti Myllypuron ja Keilaniemen aseman välillä on aikamoinen.

Tässä on sen verran kuvia mitä olen ehtinyt napsia.


Keilaniemi


Lauttasaari


Koivusaari


Matinkylä

 
Urheilupuisto. Myös ulkorakennus on aika päräyttävä. 


Niittykumpu








Fillariparkki!





Tämän putken päässä odottaa maailma!

17. marraskuuta 2017

Uudet tuulet


Blogi oli vähän aikaa poissa näkyvistä, koska siivosin postauksia, vaihdoin ulkoasua ja halusin keksiä uuden nimen, kun tuo vanha alkoi kyllästyttämään. Joku botti meni samantien varaamaan sen vanhan osoitteen itselleen.

En ilmoittanut vanhassa osoitteessa tästä mitään, sillä halusin karsia suurimman osan lukijoista pois. Haluaisin vaan pitää tätä blogia rennoin mielin enkä pihdata postauksia, koska pelkään aina keksiiköhän mahdolliset vihaajat jotain pahaa sanottavaa tai tuleekohan vauva-palstalta eksyneiltä vanhemmilta jotain ulkonäkökommentteja taas. 

Ehkä jossain vaiheessa teen tästä taas julkisemman.
Blogin nimi ei sinänsä tarkoita mitään. Halusin vain keksiä jonkun kauniin, ehjän sanan.

Luin vähän tammi-huhtikuun aikaisia postauksia ja poistin muutamia. Viime talvena meni todella huonosti. Mä kirjoitin, kuinka maailmalle oli parempi, jos tekisin itsemurhan. Toivottavasti en enää koskaan vajoa noin syvään masennukseen. Luulen kyllä, että se tulee kuitenkin tapahtumaan, koska elämäni on ollut yli kymmenen vuoden ajan ylä- ja alamäkiä masennuksen ja anoreksian suhteen. Tilanne on tällä hetkellä aika vakaa eli kumpikaan noista ei häiritse elämääni liikaa.

Olen päättänyt, että tsemppaan nyt oikein kovasti elämän kanssa kanssa. Tarkoitan että pyrin siihen tilaan, johon olen jo kauan yrittänyt pyrkiä. Haluan olla tasapainoisempi ja vähemmän angstaileva. Haluan olla miettimättä liikaa asioita ja olla tekemättä niistä vaikeita. Haluan, että elämäni ei pyöri ruuan ja painon ympärillä. En halua enää ajatella, että jokin luku määrittää, kuinka arvokas olen. Se on todella vaikeaa, koska syömishäiriö on ollut osa elämääni niin pitkään. En siitä parane koskaan kunnolla, mutta voin ehkä päästä sellaiseen tilaan, jossa se ei enää häiritse elämääni niin paljoa. Edelleen se toki häiritsee, mutta ei kuitenkaan lamaannuttavalla tavalla. En laihduta ja olen valmis siihen, että painoni nousee muutaman kilon.

Olen jo monta kuukautta pohtinut, että kannattaako nyt luovuttaa anailun suhteen ja tulla terveemmäksi. Vai pitäisikö vain pysyä tässä sairaassa maailmassa, joka ei vie minua yhtään eteenpäin, mutta tuo jollain tavalla lohtua? Mulla on hirveästi tapoja, joista en pääse eroon ja jotka estää mua parantumasta. Toisaalta tunnen itseni lähes terveeksi, kun luen muiden anorektikoiden juttuja esim. instassa. Usko paranemiseen vaihtelee myös aika paljon mielialan mukaan. Mulla on joka tapauksessa vahva tunne, että asiat menevät nyt parempaan päin. Ja ovat menneetkin. Yliopistoon palaaminen on ollut aika ratkaiseva tekijä mun hyvinvoinnin kannalta. Tavallaan harmi, että se loppuu ihan pian.

17. lokakuuta 2017

Lady in black

Laitan tänne postauksia aika harvoin, sillä en ole varma kiinnostaako teitä mun valokuvat vai ajatukset. Niistä kun en oikein viitsi kirjoittaa, vaikka haluisinkin, koska mieliala, elämänhalu...ne vaihtuu liian usein. Yhtenä päivänä mielialani on todella musta, toisena päivänä vaaleanpunanen. Joten en ole varma miten mulla oikeastaan edes menee. Yleisesi sanottuna kyllä paremmin kuin pitkään aikaan. Minulla on kaikkea mitä tarvitsen. Tuntuu siltä, että nyt olen pääsemässä elämässä eteenpäin. Silti sellainen melankolinen tunne ei katoa.

Koulu on ainakin mennyt todella hyvin. Olen ollut odotettua nopeampi ja minulla on enää kaksi kurssia suorittamatta, kunnes valmistun.

Tässä on vielä liuta kuvia joita viimeksi otettiin.























16. syyskuuta 2017

Kesän viimeiset hetket

 
Marjapensaat ovat syöty ja perunamaa on tyhjä. Aloin tänä vuonna yhtäkkiä arvostamaan valtavasti perunoita, sillä huomasin, että perunavelli on ihanaa! Olen nyt kai 3 kuukauden ajan tehnyt sitä melkein joka päivä. Laitan joukkoon myös kukkakaalia. Ja kasvisliemikuution. Helppoa. Alan tosin kyllästyä.

Tämä kesä oli aika kylmä se ja se loppui nopeasti. Tämä kesä ei ollut onnellinen. Ei mikään erityisen huonostikaan ollut. Edelliset kesät ovat kuitenkin menneet paremmin. Olen elänyt koko tämän vuoden pienessä ahdistuksessa ja hämmennyksessä. Nyt elän jopa vielä enemmän. Toivottavasti tulevasta talvesta tulee parempi kuin viime vuonna...kyllä siitä tulee, mä olen nyt päättänyt sen. Mun ei tarvitse enää miellyttää ketään, ei pelätä muiden reaktioita eikä verrata itseäni kehenkään. Sen kaiken on vain nyt loputtava. Aion kasvaa nyt henkisesti enemmän kuin koskaan. Tästä talvesta ja kaikista tulevista vuosista on tultava parempia kuin edellisistä. Joudun haastamaan itseni tosissani, mutta se on sen arvoista!










6. syyskuuta 2017

Syksyn alku

Palasin opintojen pariin. Suoritin jo kaksi kurssia itsenäisesti, vaikka lukukausi alkoi vasta tällä viikolla. Olen vähän yllättynyt, kuinka ripeästi sain itsestäni leivottua taas ahkeran ja tunnollisen koululaisen. En tavoittele mitään korkeimpia arvosanoja noilla kirjoittamillani esseillä, mutta ei ne nyt varmaan ihan järkyttävää kuraakaan ole. Sain yli 400-sivuisen tenttikirjankin luettua tuosta vain. Se oli kyllä tenttikirjaksi harvinaisen kiinnostava.


Mieluiten suorittaisin itsenäisesti kaiken, mutta tällä viikolla alkaa pari kurssia, joissa joutuu olemaan sosiaalinen. Eilen alkoi jo eräs kielikurssi ja se oli niin raskasta kuin kuvittelinkin. Vihaan istua luitakolisuttavalla pulpetinpenkillä, tehdä paritehtäviä ja pelätä milloin opettaja kysyy randomisti minulta jotain vastausta. Kaksi kertaa viikossa kahden kuukauden ajan. Sitten vielä se toinen kurssi joka alkaa torstaina. Ja siis kyl on pakko myötää, että kyllähän tää mua virkistää. Jos joutuisi joka aamu nousemaan klo 8 ja istumaan koulussa 6 tuntia, niin se ei enää virkistäisi. Kaikki rasittavat kurssit kestää, kun tietää, kuinka pienestä valmis tutkinto on enää kiinni. On 100% varmaa, että saan kandinpaperit ensi keväänä.





Syksyn alkaminen on tänä vuonna ihan positiivinen juttu siis. Eikä mua haittaa pimeys ja kylmyys. Enemmän vain vaatteita päälle, niin kyllä se siitä. Olen huomannut, että ei kesä mua tee onnelliseksi, vaikka olen usein kuvitellut niin. Ei. Vaikka toki kesällä ja keväällä olosuhteet ovat sinänsä paremmat, niin eivät vuodenajat näytä vaikuttavan mun mielialaan. Se on ihan muista asioista kiinni.
 Mulla on ympärillä olevat asiat tosi hyvin. Hyvinvointi on enää kiinni vain itsestään. Yritän pitää kiinni positiivisesta asenteesta, vaikka se onkin vaikeaa. Mut mä yritän kovasti. En jaksa elää masennuksessa enää. Se kuluttaa mua niin paljon henkisesti ja fyysisesti. Tosin ei omille aivokemioille mahda mitään. Ei se tuosta vaan onnistu muuttua positiiviseksi ja henkisesti vakaaksi ihmiseksi. Mähän antaisin mitä vaan ollakseni sellainen. Elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi sosiaalinen, pirtsakka ja huoleton. Sellainen on minulta poissuljettua. Täytyy nyt vain tiedostaa ne pahimmat ongelmakohdat ja yrittää muuttaa niitä.














7. elokuuta 2017

Elokuu

Joku päätti leikkiä instassa minua, pölliä kuvani ja hankkia satoja seuraajia. Tämän takia merkitsen kuvani tästä lähtien. Tänään muuten huomasin, että tämä tyyppi on laittanut myös noi kaikki uudet kuvat, joissa on vesileimat. Siis täh? En ymmärrä. Jos haluaa pitää faniprofiilia, niin se on ihan ok, mutta että antaa kaikkien olettaa että on itse kuvissa, eikä merkkaa oikeaa omistajaa, se ei ole ok. Tälle asialle ylläpito ei näytä tekevän mitään, mutta toissapäivänä mun puhelimen näytölle pompsahtiyhtäkkiä ilmoitus, että minun omassa profiilissani oleva kuvani on poistettu yhteisösääntöjen vastaisena. Ja kyse oli kuvasta, joka poistettiin jo about 3 kk sitten. Ihan oikeasti en tiedä mitä sinä kuvassa oli väärää eikä instagram voi edes kertoa sitä minulle. Joo. Tässä on uusia kuvia, joita otettiin ankkapuistossa :)


























90-lukulainen futuristinen räpylänsäästin


22. heinäkuuta 2017

Töölönlahdella

Ihan pieni tiedote tähän alkuun. Tämä blogi ei enää käsittele syvimpiä henkilökohtaisia asioitani. Kaikki paskaposti mun ulkonäköön liittyen voi nyt loppua. Jos luulette, että "pääsi näyttää isolta koska oot niin laiha", näytät luurangolta joka on aseteltu eri asentoihin, "luuletko että KUKAAN pitää sinua hyvännäköisenä tuossa tilassa" ym. paskat argumentit auttavat mua yhtään? Ehkäpä nämä kaikki onkin kirjoittanut vain yksi henkilö, mutta tämä on sitten sulle. Jos mun vartalo on sun mielestä ruma, niin ei tarvitse tulla sanomaan sitä. MUA EI KIINNOSTA. Jos tarkoitat hyvää, niin metsään menee!

Kirjoittaminen on mukavaa, mutta täällä käy liikaa sellaista porukkaa, joille en halua kertoa elämästäni. Luulen, etten kirjoita tänne enää paljoakaan. Sen verran voin paljastaa itsestäni, että voin niin hyvin, ettei enää tarvitse kallonkutistajalla käydä. Synkät ajat ovat ohi. Kesä on ollut kiva, vaikka aika viileää on ollut. Olen sekä oivaltanut että kokenut uusia, pelottaviakin asioita, jotka ovat kasvattaneet minua henkisesti. Ehkä.

Valokuvia Töölönlahdelta:








Notkeaksi tuleminen kiinnostaa kovasti. Voiko tämän ikäinen, koko ikänsä liikunta vihannut kankea henkilö pystyä enään tulemaan notkeaksi? Esimerkiksi oppimaan spagaatin? Teen venytysharjoituksia viikottain, ja toisinaan teen oman ennätyksen jonkun venytyksen suhteen, mutta en tiedä kestääkö motivaatio jatkamaan lisää kun tuntuu siltä, että tää haave on täysi mahdottomuus. Kertokaa nyt jotain tuhkimotarinoita, jos teillä on.











Töölönlahden julkkis <3

















Hanhiranta, kalmarin paratiisi.