Takaisin elämään

Pakko-oireinen elämäni on ollut viime vuosina raskasta. Se on tehnyt kaikesta raskasta. Se on tuhonnut asioita, jotka ovat olleet minulle maailman tärkeimpiä. Jotain pientä onnistuin saavuttamaan eli valmistuin maisteriksi minulle sopivalle alalle. Gradun tekeminen otti aikansa, mutta onneksi sain sen tehtyä, kun en vaatinut itseltäni liikoja. Suurin saavutukseni on se, että olen kuntoutunut ihan hyvin ja päässyt syvimmistä pohjamudista tähän pisteeseen. Lääketiede on ihmeellistä. Yksi lääke on auttanut minua merkittävästi pakko-oireiseen häiriöön: trisyklinen masennuslääke klomipramiini. 

Olen tajunnut, että minun olisi pitänyt olla mielialalääkitys päällä jo vuosikausia. Sen puutteen vuoksi olen pärjännyt huonosti viime vuodet. Mutta kun aikuista ihmistä ei ole kukaan enää ohjaamassa oikeille raiteille. Siinä on aika yksin vastuussa ja resurssien mukaan myös tietenkin mitä hoitoa saa ja kuinka paljon. En mä tiennyt paljon mitään masennuslääkkeistä nuorempana. Jälkikäteen kun olen tarkastellut menneisyyttäni ja hoitohistoriaani, elämäni parhaat ajat ovat ajoittuneet aikoihin lääkityksen ollessa voimassa. Fluoksetiini teki mulle ihmeitä aikoinaan. Joillain lääkkeillä ei ollut vaikutusta. Hölmönä ajattelin, että kun menee nyt hyvin, niin mihin sitä enää lääkkeitä tarvitsee. Sitten kesti jonkin aikaa että taas romahdin. En hoksannut syy-yhteyttä kuin vasta jälkikäteen. Nykyään tiedän kaiken mielialalääkkeistä, sillä tutkin olen tutkinut niitä niin pakonomaisesti. Ja niitä on myös tullut kokeiltua.

Oloni paranemiseen auttoi myös muutto. En tykännyt enää paikasta jossa asuin ja aloin suorastaan vihaamaan koko kaupunginosaa. Onnistuin lopulta pääsemään betonihelvetistä todella kotoisaan paikkaan asumaan ja voisin kuvitella olevani täällä tyytyväinen vaikka loppuelämäni. Kotini on kaupungissa, mutta täällä on vehreää ja suojaisaa, ja naapuruston kissat kulkevat ulkona gps-pannat kauloissaan. Naapurin kissaa silittelen usein ja juttelen sille. Se on mun terapiakissa. Kun muutin, niin monet pakko-oireeni jäivät sinne vanhaan asuntoon. 

Jonkinlainen uusi vaihe on siis alkanut elämässä. Klomipramiini on tasapainoittanut elämääni. Pakko-oireita on edelleen ja se määritelee tekemisiäni vielä, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin ennen ja monista tavoista olen päässyt eroon. Mulla on ollut myös jo pari vuotta käytössä Opamox nukkumiseen ja Temesta päiväahdistukseen, jotka omalta osaltaan myös helpottavat arkea. En ole saanut enkä hyötynyt muunlaisesta avusta, joten itse olen kiivennyt kuopasta ylös. Kunpa olisin vain aikaisemmin ymmärtänyt tarvitsevani lääkinnällistä apua, niin ettei vuosia olisi mennyt niin paljon hukkaan. Mutta olin jo niin tottunut elämään kärsimyksessä, etten edes tajunnut, miten paha tilanne oli.

Alan pääsemään vähitellen takaisin kiinni elämään, kun päiväni eivät ole pelkkää selviämistä ja tulipalojen sammuttamista. Monta vuotta elin vain omassa pienessä ympäristössäni, jonka sisälle mahtui minun lisäksi syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Se oli elämäni kovinta aikaa ja toivon, ettei sellaista enää ikinä tapahdu. Syön siis lääkkeeni, joka pitää minut jossain määrin järjissäni.  

Olisin halunnut jatkaa siitä, mihin jäin. Maailma johon terveempijärkisenä palasin, ei vaan ollut enää ihan entisensä. Muut ihmiset olivat menneet eteenpäin elämässään sillä aikaa kun olin "poissa". Kaikkea ei voi saada enää takaisin sellaisena kuin se oli. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, etteivät vuodet tai muuttuneet olosuhteet pyyhi heidän merkitystään pois. Jotkin asiat merkitsevät yhä paljon, mutta elämä ei aina jatku siitä kohdasta, johon sen kerran jätti. 

OCD-helvettini osa 1

Ihan alkuun haluan sanoa, että kiitos blogissani vierailemisesta! Olen ollut monta vuotta offline kaikkialla, mutta pitkästä aikaa minusta tuntuu vahvasti siltä, että olen valmis palaamaan tänne ja muuallekin. En ole oirehtimiseltani pystynyt keskittymään kirjoittamiseen kuin en myöskään kuvien jakamiseen. En olisi myöskään pystynyt nauttimaan kirjoittamisesta. Mutta nyt haluaisin avautua maailmalle! Nyt on tullut aika purkaa kaikki poissaolemisen aikana tapahtunut tuska. On ainakin muutama asia, joista palan halusta kirjoittaa. Muistelun lisäksi olisi kiva kirjoittaa myös nykyhetkeen sijoittuvaa tekstiä ja sellaistakin on varmasti tulossa. Nykyhetkessä minulla menee huomattavasti paremmin kuin poissaoloni aikana, mutta tälläkin hetkellä kamppailen vaikeiden asioiden parissa ja kärsin yksinäisyydestä. Kaikesta lisää myöhemmin, sillä nyt olen päättänyt aktivoitua ja uskon, että kirjoittaminen voi olla taas jälleen apukeinoni tunteiden käsittelyyn. Katsotaan mitä käy...mitään en valitettavasti voi luvata varmasti. Siirrytään päivän aiheeseen. Ymmärsin vasta viime vuonna, että olen kärsinyt OCD-oireista jo vuosikausia ja olisin tarvinnut vaivoihini täyden tehon lääkityksen. Olen kärsinyt pitkään elämässäni erilaisista pakkomielteistä, joita kukaan ei ollut osannut yhdistää pakko-oireiseen häiriöön. Keväällä 2025 minulla puhkesi todella paha kontaminaatioon liittyvä OCD. Oirehdinta oli niin ilmeistä ja tyypillistä OCD:tä, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Minulla oli silloin hoitosuhde syömishäiriöyksikössä ja lääkäri siellä diagnosoi OCD:ni.

OCD:n pahimmat vaiheet saivat alkunsa, kun en enää kyennyt menemään pyykkitupaan. Se oli jo ollut jonkin aikaa vaikeaa, ennen kuin mopo karkasi käsistä. En voinut koskea mihinkään paljain käsin eikä pyykkini saanut osua mihinkään muuhun kuin omiin pyykkipusseihini. Pyykkipussin pohjakaan ei saanut koskettaa yhteistä pyykkikoritelinettä. Kului paljon muovipusseja ja käsineitä. Selasin netissä pyykkikoneita ja tein listoja, mutta päätöksen tekeminen oli sairaalloisen hankalaa. Minulla oli edessäni todellinen pyykkikonepainajainen.

Onneksi sain lopulta oikeanlaisen koneen (Miele<3) ja olen tyytyväinen siihen, mutta matkassa oli muutama mutka. OCD-mäinen ajatteluni otti täyden vallan. Pesukone-episodista alkoi kuitenkin lopullinen sekoaminen. En kyennyt enää menemään pyykkitupaan, mutta oma kone puuttui vielä. Tuntui kamalalta, kun vaatteet alkoivat loppua ja jäljellä oli vain tunkkaiselta haisevia vaatteita. En poistunut enää asunnostani, enhän olisi voinut tuhlata viimeisiä hajuttomia vaatteitani. Kaikki oli muutenkin saastunutta. Piti pysyä piilossa maailmalta. Mutta kotini oli myös saastunut. Ihan joka paikasta. Pesin käteni varmasti 100 kertaa päivässä (uskon näin, koska hiukan parempina aikoina laskin peseväni 50x). Pesin lattioita ja jalkojani joka päivä. Pahimmillaan pesin jalat 7x päivässä. Tuohon lukuun ei edes lasketa epäonnistuneita kertoja eli jouduin monta kertaa pesemään ja kuivaamaan kädet ja jalat uudelleen, koska jokin meni aina "pieleen". Pyykkikoneiden roudaaminen kaupoista oli saastuttanut lattiani, samoin huoltoukon käyminen. Pyykinpesu on yhtä katastrofia: välillä vaahtoa oli liikaa ja välillä liian vähän. Pyykkini joko kärsivät liiallisesta saippuajämästä tai liian vähäisestä määrästä pesuainetta. Suuri osa pyyhkeistäni tuntui saastuneilta. Heitin paljon pois pyyhkeitä ja vaatteita, jotka olivat vielä ihan hyviä, mutta niin saastuneita, etteivät ne tulisi edes pesukoneessa puhtaaksi ja lisäksi saastuttaisivat samalla muut pyykit. Myös mikromuovit alkoivat vaivata mieltäni ja aloin pelätä polyesterikankaita ja kuinka ne voisivat saastuttaa uuden pesukoneeni.

En voinut koskettaa mihinkään muuhun kuin puhelimeeni, vesipullooni ja tietokoneen hiireen ilman että piti pestä kädet. Joka kaukosäädin oli epäpuhdas. Näppäimistön käyttöä myös välttelin. En enää pystynyt olemaan rennossa asennossa sohvalla, kun pelkäsin saastuvani. Hiukseni olisivat voineet saastua, jos ne eivät olisi oikeassa paikassa. En voinut pitää jalkoja ristissä, kun silloin jalkapohjat koskettaisivat reisiä. Vessassa käyminen oli niin varovaista ja pelottavaa, että yritin juoda mahdollisimman vähän. Yritin kaikin tavoin selvitä, että ketjukontaminoitumista ei tapahtuisi; eli että jokin kontaminoitunut asia koskettaa puhdasta asiaa ja kontaminaatio leviää.

Käteni olivat kuivat, punoittavat ja polttavan tuntuiset liiallisesta pesemisestä. Vettä, saippuaa ja talouspaperia kului järkyttävät määrät. Kylpyhuoneen lavuaarin reunalla oli 4 erilaista saippuaa. En ollut varma, mikä oli paras, joten käytin kaikkia. Ja pesin kädet monta, monta kertaa ennen kuin tuli valmista. Välillä käytin myös desinfiointiainetta. Putket kuormittuivat saippuan takia ja valtava vaahtopilvi kasvoi päivä päivältä suuremmaksi, tulvi lattiakaivosta ja teki vessan lattiasta vieläkin saastuneemman. Jos astuin vähänkin epäilyttävän liian lähelle lavuaaria, oli jalat pestävä. Peseminen saattoi mennä pieleen, se ei ollut helppoa. Pelkäsin suihkuverhoa. Ja kaupasta juuri ostettuja shampoopulloja. Saippuapumppupulloon piti koskea oikealla tavalla. Pelkäsin kaikkia pintoja ja esineitä. Kaikki oli saasteiden peitossa, ihan kaikki. Olin kauhuissani, kun hiusteni latvat koskettivat vahingossa lavuaarin reunaan. Suihkussa käyminen oli vaikeaa ja yritin toimia mahdollisimman varovasti ja hygieenisesti, mutta jokin meni aina “pieleen” ja ”saastuin”. Eniten pelkäsin bakteerien kiipeämistä hiuksiini, mikä johtaisi hiusten menetykseen. 

2,5 kuukautta olin asunnossani enkä poistunut kertaakaan. Vaikka asuntoni oli turvallisempi kuin ulkomaailma, niin lattia kuitenkin oli joissain paikoissa kontaminoitunut ja askeleet tuli ottaa varovasti. Peseminenkään ei aina auttanut. Eteinen ja kylppäri olivat vaarallisimmat paikat, joissa tuli liikkua varoen. Parvekkeellekin meno oli vaarallista, mutta pystyin välillä viemään sinne haisevan roskapussin väliaikaisesti. Panu kävi puolestani kaupassa ja vei roskat. Kädet kumihanskoissa vastaanotin pelottavan saasteisen ruokakassin. Kaikki paketit olivat vaarallisen kontaminoituja mutta ruoka oli onneksi puhdasta. Ruokahaluni oli ahdistuksen takia olematon ja oli pakotettava itsensä syömään ja ostettava energiapitoisia juttuja, kuten pähkinöitä, etten kuolisi aliravitsemukseen. Päiväni olivat selviytymistaistelua. Kirjoittaessani tajusin, että tämä tarina on niin pitkä, että parempi pilkkoa se osiin. Yhtä hullua tai oikeastaan hullumpaa jatkoa on siis luvassa! Seuraavassa tekstissä selviää, kuinka pääsin lopulta ulos asunnostani. Kiitos kun luit tekstini! Palataan.

Aikakaudet

Se on vain hyväksyttävä, että tietyt aikakaudet elämässä ovat tulleet päätökseen. Ne kuitenkin jatkavat olemistaan pääni sisällä, muistoina, eivätkä koskaan unohdu. Mulla erottuvat vahvasti hyvät vuodet ja pahat vuodet. Pahoja vuosia on ollut valtavasti, hyviä taas vuosia todella vähän, mutta se pitää minussa pienen toivonkipinän, että hyvä ei ole mahdotonta. Näytti siltä, että blogin aikakausi olisi tullut päätökseen. En kertonut kellekään, että aion jatkaa, kun on sen aika. Olin pitkällä tauolla koko somesta. Saatan kadota taas uudelleen, jos pääni ei kestä. En oikeastaan haluaisi nytkään olla missään, paitsi tässä blogissa. Blogin pitäminen oli aina mukavaa, siihen ei kyllästynyt. Siihen vain tuli joskus taukoja. Kaipaan niitä hyviä aikoja, kun blogien kirjoittelu oli yleistä ja ei vielä ollut erilaisia someja. Oikeastaan kaipaan kaikenlaisia menneitä aikoja. Voisinpa piipahtaa aikakoneella hyvissä muistoissani. En ole varma olenko enää se sama tyttö kuin ennen. Vai olenko sama, mutta nyt aivokemiani ovat eri pitoisuuksissa. Tämä saattaa selvitä vielä.