Mietteitä (epä)sosiaalisuudesta

Uutta blogipäivitystä kaipailtiin, joten tässä sitä nyt tulee :) Syksyllä alkoivat opinnot ja mikä tuuri minulla kävikään, että koko lukuvuosi järjestetään etänä, muuten olisin joutunut junailemaan. En nyt mitenkään halua vähätellä koronan vakavuutta, mutta sen aiheuttamat poikkeusjärjestelyt ovat sattuneet vaikuttamaan minun elämääni positiivisesti. Tässä on tullut todistettua, että monet asiat voi hoitaa täysin toimivasti tai jopa toimivammin etänä. Yksinäisille ihmisille, kuten minulle, koronajärjestely voi olla sekä hyvä että huono asia. Omasta näkökulmastani ainakin yksin oleminen on tuntunut hyväksyttävämmältä ja vähemmän masentavalta. On helpompi olla itsensä kanssa, kun kokoontumisten välttelyä suositellaankin. Voin kuitenkin myös kuvitella, että tämä lisää monen yksinäisen yksinäisyyttä, kun ihmiskontaktit vähenevät, mutta itseäni ei ole haitannut tämä. En kaipaa erityisen paljon ihmiskontakteja elämääni. Emme ole tavanneet luokkani kanssa ollenkaan livenä, mutta sekin on ollut minulle vain positiivinen juttu, sillä en tunne jääneeni ryhmän ulkopuolelle. Whatsapin kautta voi keskustella tuntematta ujoutta ja on helppoa olla aktiivinen. Zoom-tapaamiset tuntuivat ensin vaikeilta. Siinä olemme kaikki web-kamerat päällä ja näemme toisemme. Luento-tyyppisissä zoomeissä ei tarvitse laittaa kameraa päälle, mutta muutaman kerran olen joutunut esiintymään ja pitämään pitkiäkin puheenvuoroja. Se oli aluksi aika kammottavaa, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Kaikki puhumiset on kuitenkin menneet hyvin ja tuoneet mulle lisää itseluottamusta. En usko, että jännitän enää paljoa seuraavalla esiintymiskerralla. 

Olen toisinaan luonnehtinut itseäni epäsosiaaliseksi, mutta kyse ei pelkästään (ainakaan enää) ole siitä. Mua vaivaa myös itseluottamuksen puute ja jonkinlainen ihmispelko. Masennuksen lievityttyä olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja muiden asioista kiinnostuneemmaksi, joten uskon, että epäsosiaalisuudessani on ollut paljolti kyse masennuksesta. Vaikka sanoinkin jo, etten kaipaa erityisen paljoa ihmiskontakteja elämääni, toivoisin kuitenkin, että niitä olisi nykyistä enemmän. Minua kiehtoo ajatus, että tuntisi naapurini paremmin ja talon henki olisi yhteisöllisempi. En ole kuitenkaan itse tehnyt asian eteen mitään, sillä en uskalla. Jotenkin aina kun yhtäkkiä kohtaa jonkun, on vaikea keksiä puheenaihetta, mutta sitten jälkikäteen vasta keksin, mitä olisi voinut sanoa. Sen takia ei tule pahemmin keskusteltua kenenkään kanssa, muuta kuin tervehtimistä ja kiittämistä. No okei, kerran kun olin sosiaalisella päällä, niin aloin juttelemaan naapurin (tai sen kavereitten) kanssa parvekkeen kautta. Vaikka nykypäivänä yhteisöllisyys on vähentynyt, en kuitenkaan usko, etteikö sitä voisi löytää. Kyse on lähinnä omista rajoituksistani. En kuitenkaan viihdy missä tahansa yhteisössä. Kaikenlaisissa suurissa ryhmissä olo on aina ulkopuolinen, koska en osaa olla tarpeeksi sosiaalinen. Sellaista ulkopuolisuuden tunne ei tunnu hyvältä. En edes tiedä, millaiseen ryhmään soveltuisin, onko sellaista olemassakaan. Ehkä ei, sillä en ole koskaan ollut varsinaisesti ryhmäihminen. Tai sitten meissä pitäisi vaan olla vähän enemmän samoja ominaisuuksia. Olen kuitenkin ihminen, sosiaalinen eläin, joten jokin siinä ryhmään kuulumisessa kuitenkin vetää puoleensa. No, ehkä minun on aloitettava ihan vain yksittäisten ihmiskontaktien luomisessa. Kaipaan syvää ystävyyttä. Sellaista, jossa kumpikin voi olla oma itsensä, näyttää aidot tuneensa ja ihan oikeasti välitetään toisistaan. Kunpa vaan pääsisin estoistani, epätoivoisuuden tunteistani, masennuksen rippeistä ja väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi mahdollista. Huonounisuus, väsymys ja hyvin epäsäännöllinen unirytmi vaivaavat minua nyt todella paljon. Ne ovat vaivanneet hyvin pitkään ja huonontavat elämänlaatuani. Saisin paljon enemmän aikaiseksi ilman näitä ongelmia. Kulutan liikaa aikaa tekemättä mitään hyödyllistä kun minulla ei ole energiaa tarpeeksi. Tää on ehkä ainoa asia, joka ylläpitää masennusta ja siten myös epäsosiaalisuutta. En tiedä mikä tähän auttaisi, sillä olen yrittänyt kaikkea. 

Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja. 

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.

Kesäfiiliksiä

 Viime kesänä olin todella masentunut ja ahdistunut. Syynä tähän oli monia asioita, mutta elin toivossa, että tästä kesästä tulisi parempi. Ja niin siitä tulikin. Olen oikeastaan todella kauan vain odottanut sitä, että alan elää sellaista elämää kuin oikeasti haluan. Kukaan muu ei ole koskaan minua estänyt tekemästä sitä, päinvastoin, minua on aina kannustettu. En ole itse vaan kyennyt siihen. Mulla on oikeasti ollut pään sisällä asioita tosi pahasti pielessä. Mulle oli ihan normaali olotila olla alakuloinen, saamaton, innoton ja epäsosiaalinen. Tämä "huippufiilis", joka on ollut nyt jo aika pitkään läsnä arjessani, on normaaleille ihmisille ihan itsestäänselvä olotila. Mulle tää huippufiilis on muun muassa sitä, että mä jaksan tehdä muutakin kuin olla tietokoneella ja käydä kaupassa, ahdistavat ajatukset eivät piinaa, auringonvalo ei masenna, oloni ei ole syyllinen, olen sosiaalisesti oma-aloitteinen ja olen kiinnostunut asioista. Tällaista on kai ihan normaalin ihmisen elämä?

Ostin uudet lenkkarit ja innostuin harjoittelemaan juoksemista. Kuntosalitouhu alkoi vähän tympiä, koska se on niin keinotekoista ja mekaanista hommaa eikä se paranna kestävyyttä. Kestävyys on kuitenkin se juttu, josta on hyötyä arjessa enemmän, kuin isommista lihaksista. Pitää muistaa harjoittaa molempia osa-aluita eikä vain toista. Mut joo, sellaista kävely+juoksu-settiä yritän nyt tehdä säännöllisesti. En pysty pitkiä matkoja juoksemaan ja muutenkin jos vetää heti alussa överiksi, niin touhuun kyllästyy todella nopeasti. Onnistumisen kannalta on oikeasti nyt tärkeintä, että otan kevyesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin vähän itseään haastaen. En halua, että juoksulenkille lähteminen saa minut ahdistumaan. Silloin se harrastus varmasti taas loppuu lyhyeen.

Juhannusaattona olimme Lehtisaaren uimarannalla, jossa viihdyimme varsin pitkään. Merivesi oli superlämmintä! Yöllä menin juoksulenkille Vallilasta Töölönlahden ympäri ja takaisin. Panu oli rampa, joten se pyöräili mun perässä. Töölönlahdella oli paljon juhlijoita ja tuntui vähän hassulta olla itse juoksulenkillä. Lenkin jälkeen olin tietenkin ihan kuumissani ja ajettiin eräälle pienelle uimarannalle, jossa ei ollut ketään. Kello oli noin 1. Oli maagista uida yöllä, vaikka varsin valoisaa olikin.

On vaan niin siistiä, kun pystyy olemaan aktiivinen, osaa nauttia monista asioita ja uskaltaa olla rohkeampi. Mulla on ollut aidosti mukavaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen ainoastaan nukkunut huonosti, mutta on silti ollut rento fiilis. Tuntuu, ettei mun ehkä enää tarvitse pelätä itseäni niin paljon.

Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.

Nälän tunteen tasapainoittuminen painonnousun myötä

Suhteeni ruokaan tulee varmaan aina olemaan hiukan häiriintynyt enkä koskaan parane kokonaan syömishäiriöstä. Pystyn kuitenkin elämään asian kanssa, kunhan saan pidettyä laihdutusajatukset poissa mielestä. Jos painoindeksini pysyy 17-18 kohdilla, niin se on minulle jo paljon. Olen kuullut puhuttavan sellaisesta ilmiöstä kuin loputon nälkä, joka esiintyy syömishäiriön paranemisvaiheessa. Mulla ei varsinaisesti ollut loputon nälkä, mutta vähän sellaiseen viittaavia oirekuvia. Yleensä kun paranemisvaiheessa paino alkaa nousemaan, niin sitä pelkää, että nousu jatkuu liikaa eikä käsittämätön ruokahimo lopu koskaan. Voin nyt myös omien kokemusteni myötä sanoa, että kyllä se loppuu.

Mitä laihempi olin, sitä suuremmat ruokahimot mulla oli. Mulla oli suunnilleen joka päivä suklaanhimo. Joka päivä suklaata vetänyt, mutta kun vedin, niin aika suuria määriä ja siihen asti, että tulee aika ällö olo. 200g Fazerin levy tuntui ihan kevyeltä annokselta. Kun tilasin pizzaa, se pizza oli vain pakko syödä kerralla kokonaan, vaikka olisi tullut kylläiseksi vähemmästäkin. Pizza tuntui silloin muutenkin vaaralliselta ruualta, koska tiesin, että en voi olla syömättä sitä kerralla kokonaan ja saan loppuillan kestävän ähkyn. Sitten kun ostettiin Panun kanssa isot herkkupullat, nii se meni aina siihen, että "saanks mä pliis syyä tän sunkin pullan?". Joka kerta. Tuntui, että kehoni suorastaan huusi rasvaa ja sokeria. Silloin, kun vielä pelkäsin painonnousua, oksensin toisinaan ähkyä vähän pois. Kokonaisuudessaan ruokaa tuli herkuttelusta huolimatta syötyä liian vähän. Elin oikeastaan vain ruisleivällä ja sitten oli välillä noita herkkuhetkiä. Oli vaarallista kokata isoja satseja ruokaa kotona. Siis vaikka kattilallinen jotain juttua. Söin kerralla vähän liikaa ja joskus piti välillä oksentaa, enkä myöskään voinut olla ajattelemassa sitä jääkaapissa olevaa loppusatsia. Oksentamisen pelossa en sitten tietenkään pahemmin enää uskaltanut kokkailla mitään ja ruokavalioni oli hyvin yksipuolinen.

Tietty sitten kun päätin parantua ja antaa painon nousta, niin loputtomasta ruokahimosta oli paljon apua. En ollut kovin nirsokaan, vaan kaikki kelpasi. Hyvin alipainoisena ajattelin ruokaa koko ajan ja odotin vain milloin pääsisin syömään seuraavan kerran. Senkin takia tuli paha mieli syötyä liikaa, kun sitten meni todella monta tuntia, että nälkä tuli takaisin. En ikinä varsinaisesti ahminut, mutta välillä söin kerralla liikaa ja se oli huono juttu, koska en tykännyt liian täydestä olosta. Mun paraneminen lähti oikeastaan siitä, että aloin käymään ahkerasti kuntosalilla ja tuntui, että mulla oli nyt vihdoinkin lupa syödä kunnolla. Sain iloa siitä, kun jaksoin nostaa aina vain suurempia painoja. Halusin painon myös nousevan rivakkaan tahtiin, joten annoin itselleni luvan syödä hyvin eikä minun tarvinnut potea huonoa omaatuntoa. Tosin salien mentyä kiinni en ole enää niin tunnollisesti jaksanut kiinnittää huomiota proteiinin saantiin ja vähän yksipuolisemmaksi menneet syömiset. Olen kuitenkin syönyt tarpeeksi. 

Nyt suhteeni ruokaan on huomattavasti tasapainoisempi kuin viime vuonna. Mun ei enää tarvitse pelätä, että syön kerralla liikaa. Kun tilaan pizzan, syön siitä puolet ja pystyn lopettamaan, kun olen kylläinen. Ei sillä, että pizzaa ei saisi syödä kokonaan ja ravintolassahan niin kannattaakin tehdä, mutta mulle tulee aika raskas olo kokonaisen pizzan syömisen jälkeen, joten on viisaampaa syödä ensin vain osa ja loput myöhemmin illalla. Eli voin syödä yhden pizzan nykyään kahdessa tai kolmessa osassa. Mulla ei myöskään enää pyöri jatkuvasti suklaa ja kaikki muut herkut mielessä. En ole ainakaan kuukauteen syönyt suklaata eikä vieläkään ole tullut himoa. Mulla vaan ei siis ole enää sellaista hitonmoista nälkää ja himoa, joka mulla oli alipainoisena koko ajan. Ajattelin ennen, että olen vain henkisesti läski, kun olin niin ruokahimokas, mutta kyse olikin siitä, että olin aliravittu ja mun keho vaan huusi epätoivoissaan ihan saatanasti ruokaa.

En ikinä kituuttanut itseäni nälässä laihduttaessani, vaan söin kun oli nälkä. Joskus kuitenkin nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Se aiheutti mussa tosi levottoman olon ja mun oli tosi hankalaa tehdä päätöksiä ruuan suhteen. Eli mitä nälkäisempi olin, sitä enemmän olin ruoka-ahdistunut enkä varmasti saanut ostettua kaupasta muuta kuin leipää. Olin työkeikalla Hämeenlinnassa viime kesänä, ja menin pyörimään keskustaan etsimään ravintolaan. Olin jo niin nälkäinen, että aivot oli ihan jumissa, kaikki ravintolaruuat ahdisti enkä pystynyt tekemään mitään päätöksiä ruuan suhteen. Paitsi sen, että en syö sittenkään mitään. Mua alkoi myös aina heikottamaan nälän tullessa ja aloin aavistuksen verran tärisemään. Mulla ei ole enää pitkään aikana ollut sellaista tärinäheikotusta, vaan nälkä tuntuu vain vatsassa.

Syömisajatteluni todellakin on muuttunut painonnousun myötä. En ajattele ruokaa koko ajan eikä minulla ole enää tarvetta vetää ruokaövereitä. Kestän nälkää hyvin. Tunnen itseni voimakkaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Nämä positiiviset muutokset, jotka olen huomannut itsessäni (ei ainostaan tämä nälkäjuttu vaan hyvin moni muukin asia), ovat niin valtavia, että ne motivoivat minua jatkamaan elämää, jossa syömishäiriöllä on mahdollisimman pieni rooli.

Masennus ja sosiaalisuus

Olen usein miettinyt, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Tuntuu väärältä olla masentunut, kun perusasiat ovat olleet kuitenkin hyvin. En pidä hyviä asioita elämässäni itsestäänselvyyksinä vaan tiedostan, että minulla on tapahtunut satumainen onni, että olen syntynyt Suomeen ja saanut hyvät lähtökohdat elämälle. Välillä olen miettinyt, että olen vain paatunut milleniaali, joka ei osaa elää. Se on varmasti yksi tekijöistä, mutta olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että kyse on myös aivokemioista ja osittain geeneistä. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin viime kesänä ja uskon siihen olevan osasyynä lääkityksen aloittaminen. Kaikkiin huomattavan hyviin jaksoihin elämässäni liittyy mielialalääkkeet. Vai voiko kyse olla vain siitä, että niinä hetkinä kun olen hakenut apua ja saanut lääkkeet, olen ollut yleisestikin sellaisessa mielentilassa, että haluan muutoksen elämään ja uskon parempaan tulevaisuuteen? Kyllä mä edelleen mietin, että kyse voi olla sattumasta enkä luota lääkkeisiin täysin. En silti aio ottaa riskiä ja lopettaa niitä ainakaan moneen vuoteen. Totuus selviää ajan kanssa. Parempaan oloon on toki vaikuttanut myös ihan vaan se, että aika on kulunut, olen taas vuoden viisaampi ja itselleni armollisempi.

Joskus minulla oli tapana mietiskellä, että nuoruus on mennyt hukkaan ja miksi en nauttinut elämästä täysillä. Miksi en ottanut rauhallisesti ja ollut stressaamasta asioista. Kunpa en olisi käyttänyt aikaani niin huonosti. Voin kuitenkin jo hyvin mielin antaa itselleni anteeksi, sillä nuorena on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä asioita sitä perspektiivistä, josta ne vanhempana näkee. Vakavasti masentuneena ihmisenä en olisi voinut tehdä asioita toisin. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori, joten on vielä aikaa ottaa menetetyt vuodet takaisin. Mielessäni kuitenkin välillä pyörii pelko, että sama masennus- ja ahdistuskierre vaan jatkuu ja huomaan vasta vanhuksena, että tulipas käytettyä elämä huonosti. Masennusta on mahdollista helpottaa ohjailemalla omaa mieltä, mutta vaikean masennuksen hoitoon tarvitaan myös muiden apua. Synkän mielen kanssa kahdestaan eläminen on helvettiä. Olen joutunut sen kokemaan. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut vuosin aikana on se, että älä haudo ongelmiasi yksin. Pienetkin ongelmat saattavat paisua ihan järjettömiin mittasuhteisiin. Usein asioihin on olemassa ratkaisu, kunhan annat muiden auttaa.

Olen paljon miettinyt näitä kuolemajuttuja ja ahdistunut siitä, kuinka lopullista se on. Minulla on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että olen saamassa tästä pelosta entistäkin suuremman voimavaran itselleni. Vuoden aikana olen muuttunut valtavasti. Vaikka aika ajoin saatan olla järkyttävän ahdistunut ja masentunut, kokonaismielentilani on kohonnut huimasti. Tiedostan aivan kaiken, mitä ajattelen ja teen ja tiedän, missä asioissa ylireagoin ja missä en. Silti tunteitaan on vaikea hallita. Tiedostaminen auttaa kuitenkin jo paljon hallinnan saamisessa. Tiedostan kuolevaisuuteni joka päivä. Vaikka ei olekaan kovin tervettä ajatella sitä niin paljon, niin se auttaa mua elämisessä. Rakas lukijani SL kirjoitti hyvin, kuinka asiat kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Se on niin totta. En voi sille mitään, että me eletään, vanhetaan ja kuollaan. Maailma nyt vain toimii niin. Oon saanut ihan mielettömän hienon mahdollisuuden, kun olen päässyt syntymään tähän maailmaan, tähän paikkaan, juuri tänä aikakautena. En kuitenkaan kärsi niin pahoista mielisairauksista, ettenkö voisi yrittää tietoisesti ohjailla mieltäni ja ruveta muuttamaan itseäni. Haluaisin siis poistaa elämästäni ne asiat, jotka ylläpitävät masennustani. Monet näistä asioista ovat vaikeasti hallittavissa, eli ne pääkopan sisällä olevat asiat, kuten vaikkapa huonot unenlahjat ja luonteenpiirteet. Ja sitten on vielä ne geenit ja aivokemiat. Joitain asioita voi halutessaan kehittää. Oon esimerkiksi usein oon miettinyt että mä nyt oon tällainen epäsosiaalinen masispaska, joka ei osaa olla ihmisten kanssa. Mutta oon huomannut, että kyllä mä oikeastaan osaan, jos vain pystyn pääsemään hetkeksi ulos siitä masennussumusta, ujoudesta ja sosiaalisista peloista. Kun olen vaikka puhunut hoitajan kanssa tunnin puhelimessa, niin sen jälkeen olo on yleensä levoton ja olen tosiaankin alkanut janoamaan lisää sosiaalisuutta. Hän sanoi, että en vaikuta yhtään ujolta ja olen hyvä analysoimaan itseäni. Se tuntui ehkä maailman suurimmalta kehulta. Myös kaikenlaiset positiivissävytteiset kanssakäymiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa virkistävät mieltäni. Blogin kirjoittaminen ja kommentteihin vastailu ovat antaneet mulle myös ihan uudenlaista sosiaalista energiaa.

Sitten kun mä muutaman päivän muhin itsekseni enkä kirjoita tai puhu kellekään, niin sosiaalinen innostus laskee saman tien ja siihen fiilikseen on taas vaikea päästä. Myös masennus pahenee. Haluan siis elämääni lisää sosiaalisuutta, mutta silti mä pelkään ihmisiä. Pelkään, etten ole tarpeeksi kiinnostava, puhelias, kiva ym. ja siksi olen tietoisesti jäänyt yksin. En uskalla tavata nettituttujani, koska pelkään pettäväni odotukset. Tiedän, että osaan olla myös seurassa ihanan hullu ja puhelias, mutta se vaatii minulta paljon, että pystyn tuomaan oikean minäni esille. Uusien ihmisten kanssa sen yrittäminen vie niin paljon energiaa, että väsyn hyvin nopeasti, luovutan ja muutun mielenkiinnottomaksi. Aika lailla tämän takia olen yksinäinen. Sinänsä oma valinta, mutta pelot on kuitenkin ne, jotka hallitsee tätä. Mun suurin unelmani olisi opetella ulos tästä luonteenpiirteestäni. En tarkoita sitä, että haluaisin nyt olla kaikkien kaveri ja ruveta käymään sukujuhlissa. Ei, olen edelleen introvertti enkä muuksi muutu. En kaipaa suurta kaveripiiriä enkä saa sosialisoinnista irti niin paljon kuin muut yleensä. Haluan edelleen haahuilla kaupungilla ja luonnossa mielummin yksin kuin seurassa ja jäädä mielummin kotiin kuin lähteä juhliin. Haluan vaan peloista eroon edes jonkin verran, koska silloin elämäni muuttuisi paljon mielekkäämmäksi. Todellisuudessa en ole yhtään huonompi ihminen kuin muut eikä mun jutut ole kovinkaan paljon paskempia kuin muiden keskivertoihmisten jorinat. Haluaisin vain yrittää muistaa sen koko ajan. Vain muutama vuosikymmen viimeistään niin olen mullan alla. Vituttaisi vielä haudassakin, jos olisin antanut pelkojen hallita elämääni.

Syömishäiriökuulumisia

Olen elänyt anoreksian kanssa enemmän tai vähemmän jo 14-vuotiaasta asti. Suurimman osan ajasta olen ollut alipainoinen, välillä vakavasti ja välillä lievemmin. Painoa on tullut aina kontrolloitua melko tiukasti, mutta yhdessä vaiheessa olin jonkin aikaa normaalipainoinen sairastumisen jälkeen. Viime vuonna laihduin enemmän kuin vuosiin. Tällä kertaa syömishäiriökäyttäytyminen oli kuitenkin erilaista. En ruvennut laihduttamaan tarkoituksella enkä halunnut olla liian laiha ulkonäön vuoksi. En pidä ylilaihuutta enää kauneusihanteenani enkä koe hyötyväni alipainosta mitenkään. Reagoin kuitenkin suruun, ahdistukseen, stressiin ja masennukseen usein syömisen kautta. Minun on vaikeaa syödä tarpeeksi, jos olen henkisesti todella rikki. Paino putosi osittain itsestään, toisaalta tiukasti juurtuneet anorektiset tavat ajoivat minut taas noudattamaan vähän liian yksipuolista ruokavaliota. Tunsin kaiken kaikkiaan olevani epäonnistunut ihmisenä ja ihan totaalisen väsynyt mielenterveysongelmiini, joten syksyllä päätin sitten vihdoin soitella terveysasemalle. Hain oikeastaan apua ahdistukseen ja masennukseen, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa minua anoreksian kanssa. Halusin ehdottomasti heti masennuslääkereseptin ja mieluiten joku sama mitä olin aikaisemmin syönyt. Minulla on ollut elämässä kausia, jotka ovat olleet parempia ja kaikissa näissä on jotain yhteistä: oon syönyt SSRI-lääkkeitä tai Voxraa. SSRI-lääkkeiden aloittaminen uudestaan oli ratkaisevan hyvä päätös. Sen jälkeen ahdistushäiriö on lievittynyt hiukan ja pystyn paremmin olemaan itseni kanssa. Mun masennukseen sairastumiseen 14-vuotiaana ei ole mitään tiettyä syytä, joten uskon, että mun aivoissa on vaan perustavanlaatuisesti vikaa. Mulla oli pitkän aikaa tosi epäilevä suhde SSRI-lääkkeisin ja jossain vaiheessa aina lopetin ne ja joskus söin eri tavalla vaikuttavaa Voxraa. Nyt oon kuitenkin tajunnut, että mä todella tarvitsen lääkitystä. Ei ne mua paranna, mutta helpottavat oloa merkittävästi.

Aloin viime syksynä käymään kuntosalilla ja se oli elämäni paras päätös, sillä se auttoi mua hyväksymään painonnousun. Mulla kun oli sellainen laihaläskiksi tulemisen pelko. Lähes päivittäinen salirutiini motivoi mua syömään enemmän oikeaa, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Se auttoi myös hyväksymään muuttuvan kroppani, kun tiesin, että painon mukana tulee jonkin verran myös lihasta ja minusta tulee pahempikuntoinen ja terveempi. Menkat ja muut naiselliset jutut ovat palanneet ja uusi terveempi keho tuntuu ihan mielettömän hyvältä.

Reilu vuosi sitten löysin sattumalta netistä keskustelun, joissa puhuttiin mun vartalosta. Keskustelu ei alun perin liittynyt minuun, mutta joku mainitsi minut siinä positiivisella tavalla. Sitten kuviani tutkittiin  ja mun sanottiin mm. olevan laihaläski ja liian läski anorektikoksi. Negatiivisen ja kateellisen keskutelijan ajatusmaailma: "hitsi toi tyttö on laiha...pakko haukkua sitä jotenkin....hei se vois olla vaikka laihaLÄSKI. Huh, nyt tuli parempi mieli." Ja tästä aiheesta sitten jauhettiin siellä. Myöhemmin keskustelusta siivottiin kommentteja. Voin saman tien nollata tuon laihaläskivertauksen. Olin juuri noina aikoina eli 2018 joulukuussa käynyt kehonkoostumusmittauksessa. En ollut silloin niin laiha kuin viime kesänä, vaan huomattavasti paremmassa kunnossa ja silti rasvaprosentti oli vain 10. Ja viskeraalirasva, eli sisäelinten ympärille kertyvä haitallinen rasva-arvo oli pienin mahdollinen. Mietin viime kesänä sitä keskustelua ja että oonkohan niiden mielestä jo tarpeeksi laiha kun painoni alkaa 3:sella. Olenko jo tarpeeksi laiha anorektikoksi? Hölmöä miettiä jotain keskustelua netissä, sillä kaikista, jotka ovat vähänkin esillä, kirjoitetaan paskaa. Kaikki sitä joutuvat kestämään. Mutta mä en vaan voi sille mitään, että olen herkkis ja ikävät kommentit jää pyörimään päähän. Oon kyllä karaistunut noista ajoista ja olen vähitellen alkanut oppimaan olemaan miettimättä, mitä muut ajattelevat.

Lihasvoimani parani todella paljon puolen vuoden aikana, kun kävin salilla. Nyt ne varmaan ovat surkastuneet pois sen jälkeen kun kuntosalit menivät kiinni. Meni samalla motivaatio ruuanlaittamiseen. Paino ei kuitenkaan ole laskenut. Olisin halunnut käydä uudelleen kehonkoostumusmittauksessa tänä keväänä, mutta en ehtinyt. Tuntuu, että olen melkein parantunut anoreksiasta...tai sitten minulla on vain hyvä vaihe. Olen ennenkin luullut parantuneeni ja sitten kävikin taas huonosti. Tykkään niin paljon terveestä kehostani etten keksi yhtään syytä, miksi haluaisin sairaan kropan. Mutta kun kyse ei ole aina siitä, että mä haluan laihtua. Jotkut ikävät tapahtumat, epäonnistuminen tai mielen häiriöt ovat aina ajaneet mut takaisin alipainoon. Paino alkoi viime vuonna pahimmillaan 3:sella. Mua kauhistutti, kuinka mun rintalasta paistoi enkä saanut näkyviin yhtäkään vatsamakkaraa, vaikka kuinka istuisin lytyssä. Mä aloin jo pelätä kuolemaa. Enää ei tarvitse pelätä, mutta mä mietin silti kuolemaa joka päivä. Tämä alkoi siis jo yli kaksi vuotta sitten, kun muhun iski yhtäkkiä ihan hallitsematon kuolemanpelko. Mietin itseni ja läheisteni kuolemista, ruumisarkussa mullan alla heräämistä, ikuista tiedottomuutta, maailmankaikkeutta ja ajoin itseni näillä ajatuksilla ihan hulluuden partaalle. Tällainen uudenlainen kuoleman tiedostaminen haittaa ehkä hitusen mun elämää, mutta se vaikuttaa myös positiivisesti, kun en pidä elämää enää itsestäänselvyytenä, vaan mietin kuolemaa joka päivä. En kuitenkaan enää ahdistu siitä, vaan se on vain osa mun perusmielentilaa.

Hei pitkästä aikaa

Palasin pitkähkön tauon jälkeen blogin pariin. Tämäkin teksti on roikkunut luonnoksissa jo yli puoli vuotta, mutta jätän tämän osittain ennalleen ja lisäilen vähän uutta. Bloggaaminen tuntui aikoinaan todella luontevalta, mutta vähitellen minusta tuli niin arka, että julkisesti kirjoittaminen ei tuntunut enää mielekkäältä. Kyse on lähinnä omasta ajatusmaailmastani, vaikka kyllä ilkeät kommentit ja nettikirjoittelu vaikuttivat asiaan omalla tavallaan.

Kaikenlaisia elämänmuutoksia on hiljaisuuden aikana tapahtunut. 2019 oli todella vaikea vuosi. Olen kuitenkin järjestänyt asiani ja tehnyt töitä hyvinvointini eteen. Uskon valoisaan tulevaisuuteen. Haluaisin kirjoittaa jatkossa tänne lisää elämästäni. Kirjoittaminen on aina ollut minulle hyvää terapiaa. Mietin vaan edelleen liikaa mitä muut ajattelevat. Kysyn itseltäni usein, että miksi mun pitäisi miettiä, mitä muut ajattelevat? Riittää, että mietin mitä itse ajattelen. Siinä on ihan tarpeeksi kestämistä.

Pari kuukautta sitten huomasin yhden asian. Blogger oli itsestään lopettanut sähköposti-ilmoitukset kommenteista eli en ollut reiluun vuoteen saanut tietoa yhdestäkään kommentista. Olin saanut paljon kommentteja Mikä on blogini tarkoitus? -tekstiin. Kiitos ihan mielettömästi kaikille! Olisin julkaissut ne ja vastannut, jos olisin tiennyt asiasta! Juuri tuossa tekstissä olin heittänyt pallon lukjoille, ja kun kukaan ei vastannut, niin ajattelin että eihän täällä käy vissiin ketään. Olin väärässä. Mukavia ihmisiä täällä lukijoita, kiitos vielä paljon <3

Toivon ainoastaan, että ilkeät ihmiset pysyisivät poissa täältä. Oon herkkä julmille kommenteille. Jos haluat haukkua ja arvostella minua täällä tai jossain keskustelupalstalla, niin mieti ensin oikeasti miten se saattaa vaikuttaa minuun. En ole ollut paha kenellekään enkä ansaitse yhtäkään vihakommenttia.

 Haluaisin herättää blogini uudelleen eloon. Kirjoitan varmaan sekä kevyistä että vakavista aiheista ja laitan kuvia. Turha ottaa bloggaamista liian vakavasti. En yritäkkään olla mikää hyvä tai suosittu bloggaaja. Tämä on vain dokumentti elämästäni. Tai jälki siitä, että olen ollut olemassa.