Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste masennus. Näytä kaikki tekstit

12. elokuuta 2020

Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.

23. kesäkuuta 2020

Kesäfiiliksiä

 Viime kesänä olin todella masentunut ja ahdistunut. Syynä tähän oli monia asioita, mutta elin toivossa, että tästä kesästä tulisi parempi. Ja niin siitä tulikin. Olen oikeastaan todella kauan vain odottanut sitä, että alan elää sellaista elämää kuin oikeasti haluan. Kukaan muu ei ole koskaan minua estänyt tekemästä sitä, päinvastoin, minua on aina kannustettu. En ole itse vaan kyennyt siihen. Mulla on oikeasti ollut pään sisällä asioita tosi pahasti pielessä. Mulle oli ihan normaali olotila olla alakuloinen, saamaton, innoton ja epäsosiaalinen. Tämä "huippufiilis", joka on ollut nyt jo aika pitkään läsnä arjessani, on normaaleille ihmisille ihan itsestäänselvä olotila. Mulle tää huippufiilis on muun muassa sitä, että mä jaksan tehdä muutakin kuin olla tietokoneella ja käydä kaupassa, ahdistavat ajatukset eivät piinaa, auringonvalo ei masenna, oloni ei ole syyllinen, olen sosiaalisesti oma-aloitteinen ja olen kiinnostunut asioista. Tällaista on kai ihan normaalin ihmisen elämä?

Ostin uudet lenkkarit ja innostuin harjoittelemaan juoksemista. Kuntosalitouhu alkoi vähän tympiä, koska se on niin keinotekoista ja mekaanista hommaa eikä se paranna kestävyyttä. Kestävyys on kuitenkin se juttu, josta on hyötyä arjessa enemmän, kuin isommista lihaksista. Pitää muistaa harjoittaa molempia osa-aluita eikä vain toista. Mut joo, sellaista kävely+juoksu-settiä yritän nyt tehdä säännöllisesti. En pysty pitkiä matkoja juoksemaan ja muutenkin jos vetää heti alussa överiksi, niin touhuun kyllästyy todella nopeasti. Onnistumisen kannalta on oikeasti nyt tärkeintä, että otan kevyesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin vähän itseään haastaen. En halua, että juoksulenkille lähteminen saa minut ahdistumaan. Silloin se harrastus varmasti taas loppuu lyhyeen.




Juhannusaattona olimme Lehtisaaren uimarannalla, jossa viihdyimme varsin pitkään. Merivesi oli superlämmintä! Yöllä menin juoksulenkille Vallilasta Töölönlahden ympäri ja takaisin. Panu oli rampa, joten se pyöräili mun perässä. Töölönlahdella oli paljon juhlijoita ja tuntui vähän hassulta olla itse juoksulenkillä. Lenkin jälkeen olin tietenkin ihan kuumissani ja ajettiin eräälle pienelle uimarannalle, jossa ei ollut ketään. Kello oli noin 1. Oli maagista uida yöllä, vaikka varsin valoisaa olikin.

On vaan niin siistiä, kun pystyy olemaan aktiivinen, osaa nauttia monista asioita ja uskaltaa olla rohkeampi. Mulla on ollut aidosti mukavaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen ainoastaan nukkunut huonosti, mutta on silti ollut rento fiilis. Tuntuu, ettei mun ehkä enää tarvitse pelätä itseäni niin paljon.

12. kesäkuuta 2020

Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.

14. toukokuuta 2020

Masennus ja sosiaalisuus

Olen usein miettinyt, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Tuntuu väärältä olla masentunut, kun perusasiat ovat olleet kuitenkin hyvin. En pidä hyviä asioita elämässäni itsestäänselvyyksinä vaan tiedostan, että minulla on tapahtunut satumainen onni, että olen syntynyt Suomeen ja saanut hyvät lähtökohdat elämälle. Välillä olen miettinyt, että olen vain paatunut milleniaali, joka ei osaa elää. Se on varmasti yksi tekijöistä, mutta olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että kyse on myös aivokemioista ja osittain geeneistä. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin viime kesänä ja uskon siihen olevan osasyynä lääkityksen aloittaminen. Kaikkiin huomattavan hyviin jaksoihin elämässäni liittyy mielialalääkkeet. Vai voiko kyse olla vain siitä, että niinä hetkinä kun olen hakenut apua ja saanut lääkkeet, olen ollut yleisestikin sellaisessa mielentilassa, että haluan muutoksen elämään ja uskon parempaan tulevaisuuteen? Kyllä mä edelleen mietin, että kyse voi olla sattumasta enkä luota lääkkeisiin täysin. En silti aio ottaa riskiä ja lopettaa niitä ainakaan moneen vuoteen. Totuus selviää ajan kanssa. Parempaan oloon on toki vaikuttanut myös ihan vaan se, että aika on kulunut, olen taas vuoden viisaampi ja itselleni armollisempi.

Joskus minulla oli tapana mietiskellä, että nuoruus on mennyt hukkaan ja miksi en nauttinut elämästä täysillä. Miksi en ottanut rauhallisesti ja ollut stressaamasta asioista. Kunpa en olisi käyttänyt aikaani niin huonosti. Voin kuitenkin jo hyvin mielin antaa itselleni anteeksi, sillä nuorena on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä asioita sitä perspektiivistä, josta ne vanhempana näkee. Vakavasti masentuneena ihmisenä en olisi voinut tehdä asioita toisin. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori, joten on vielä aikaa ottaa menetetyt vuodet takaisin. Mielessäni kuitenkin välillä pyörii pelko, että sama masennus- ja ahdistuskierre vaan jatkuu ja huomaan vasta vanhuksena, että tulipas käytettyä elämä huonosti. Masennusta on mahdollista helpottaa ohjailemalla omaa mieltä, mutta vaikean masennuksen hoitoon tarvitaan myös muiden apua. Synkän mielen kanssa kahdestaan eläminen on helvettiä. Olen joutunut sen kokemaan. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut vuosin aikana on se, että älä haudo ongelmiasi yksin. Pienetkin ongelmat saattavat paisua ihan järjettömiin mittasuhteisiin. Usein asioihin on olemassa ratkaisu, kunhan annat muiden auttaa.

Olen paljon miettinyt näitä kuolemajuttuja ja ahdistunut siitä, kuinka lopullista se on. Minulla on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että olen saamassa tästä pelosta entistäkin suuremman voimavaran itselleni. Vuoden aikana olen muuttunut valtavasti. Vaikka aika ajoin saatan olla järkyttävän ahdistunut ja masentunut, kokonaismielentilani on kohonnut huimasti. Tiedostan aivan kaiken, mitä ajattelen ja teen ja tiedän, missä asioissa ylireagoin ja missä en. Silti tunteitaan on vaikea hallita. Tiedostaminen auttaa kuitenkin jo paljon hallinnan saamisessa. Tiedostan kuolevaisuuteni joka päivä. Vaikka ei olekaan kovin tervettä ajatella sitä niin paljon, niin se auttaa mua elämisessä. Rakas lukijani SL kirjoitti hyvin, kuinka asiat kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Se on niin totta. En voi sille mitään, että me eletään, vanhetaan ja kuollaan. Maailma nyt vain toimii niin. Oon saanut ihan mielettömän hienon mahdollisuuden, kun olen päässyt syntymään tähän maailmaan, tähän paikkaan, juuri tänä aikakautena. En kuitenkaan kärsi niin pahoista mielisairauksista, ettenkö voisi yrittää tietoisesti ohjailla mieltäni ja ruveta muuttamaan itseäni. Haluaisin siis poistaa elämästäni ne asiat, jotka ylläpitävät masennustani. Monet näistä asioista ovat vaikeasti hallittavissa, eli ne pääkopan sisällä olevat asiat, kuten vaikkapa huonot unenlahjat ja luonteenpiirteet. Ja sitten on vielä ne geenit ja aivokemiat. Joitain asioita voi halutessaan kehittää. Oon esimerkiksi usein oon miettinyt että mä nyt oon tällainen epäsosiaalinen masispaska, joka ei osaa olla ihmisten kanssa. Mutta oon huomannut, että kyllä mä oikeastaan osaan, jos vain pystyn pääsemään hetkeksi ulos siitä masennussumusta, ujoudesta ja sosiaalisista peloista. Kun olen vaikka puhunut hoitajan kanssa tunnin puhelimessa, niin sen jälkeen olo on yleensä levoton ja olen tosiaankin alkanut janoamaan lisää sosiaalisuutta. Hän sanoi, että en vaikuta yhtään ujolta ja olen hyvä analysoimaan itseäni. Se tuntui ehkä maailman suurimmalta kehulta. Myös kaikenlaiset positiivissävytteiset kanssakäymiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa virkistävät mieltäni. Blogin kirjoittaminen ja kommentteihin vastailu ovat antaneet mulle myös ihan uudenlaista sosiaalista energiaa.

Sitten kun mä muutaman päivän muhin itsekseni enkä kirjoita tai puhu kellekään, niin sosiaalinen innostus laskee saman tien ja siihen fiilikseen on taas vaikea päästä. Myös masennus pahenee. Haluan siis elämääni lisää sosiaalisuutta, mutta silti mä pelkään ihmisiä. Pelkään, etten ole tarpeeksi kiinnostava, puhelias, kiva ym. ja siksi olen tietoisesti jäänyt yksin. En uskalla tavata nettituttujani, koska pelkään pettäväni odotukset. Tiedän, että osaan olla myös seurassa ihanan hullu ja puhelias, mutta se vaatii minulta paljon, että pystyn tuomaan oikean minäni esille. Uusien ihmisten kanssa sen yrittäminen vie niin paljon energiaa, että väsyn hyvin nopeasti, luovutan ja muutun mielenkiinnottomaksi. Aika lailla tämän takia olen yksinäinen. Sinänsä oma valinta, mutta pelot on kuitenkin ne, jotka hallitsee tätä. Mun suurin unelmani olisi opetella ulos tästä luonteenpiirteestäni. En tarkoita sitä, että haluaisin nyt olla kaikkien kaveri ja ruveta käymään sukujuhlissa. Ei, olen edelleen introvertti enkä muuksi muutu. En kaipaa suurta kaveripiiriä enkä saa sosialisoinnista irti niin paljon kuin muut yleensä. Haluan edelleen haahuilla kaupungilla ja luonnossa mielummin yksin kuin seurassa ja jäädä mielummin kotiin kuin lähteä juhliin. Haluan vaan peloista eroon edes jonkin verran, koska silloin elämäni muuttuisi paljon mielekkäämmäksi. Todellisuudessa en ole yhtään huonompi ihminen kuin muut eikä mun jutut ole kovinkaan paljon paskempia kuin muiden keskivertoihmisten jorinat. Haluaisin vain yrittää muistaa sen koko ajan. Vain muutama vuosikymmen viimeistään niin olen mullan alla. Vituttaisi vielä haudassakin, jos olisin antanut pelkojen hallita elämääni.

17. marraskuuta 2017

Uudet tuulet


Blogi oli vähän aikaa poissa näkyvistä, koska siivosin postauksia, vaihdoin ulkoasua ja halusin keksiä uuden nimen, kun tuo vanha alkoi kyllästyttämään. Joku botti meni samantien varaamaan sen vanhan osoitteen itselleen.

En ilmoittanut vanhassa osoitteessa tästä mitään, sillä halusin karsia suurimman osan lukijoista pois. Haluaisin vaan pitää tätä blogia rennoin mielin enkä pihdata postauksia, koska pelkään aina keksiiköhän mahdolliset vihaajat jotain pahaa sanottavaa tai tuleekohan vauva-palstalta eksyneiltä vanhemmilta jotain ulkonäkökommentteja taas. 

Ehkä jossain vaiheessa teen tästä taas julkisemman.
Blogin nimi ei sinänsä tarkoita mitään. Halusin vain keksiä jonkun kauniin, ehjän sanan.

Luin vähän tammi-huhtikuun aikaisia postauksia ja poistin muutamia. Viime talvena meni todella huonosti. Mä kirjoitin, kuinka maailmalle oli parempi, jos tekisin itsemurhan. Toivottavasti en enää koskaan vajoa noin syvään masennukseen. Luulen kyllä, että se tulee kuitenkin tapahtumaan, koska elämäni on ollut yli kymmenen vuoden ajan ylä- ja alamäkiä masennuksen ja anoreksian suhteen. Tilanne on tällä hetkellä aika vakaa eli kumpikaan noista ei häiritse elämääni liikaa.

Olen päättänyt, että tsemppaan nyt oikein kovasti elämän kanssa kanssa. Tarkoitan että pyrin siihen tilaan, johon olen jo kauan yrittänyt pyrkiä. Haluan olla tasapainoisempi ja vähemmän angstaileva. Haluan olla miettimättä liikaa asioita ja olla tekemättä niistä vaikeita. Haluan, että elämäni ei pyöri ruuan ja painon ympärillä. En halua enää ajatella, että jokin luku määrittää, kuinka arvokas olen. Se on todella vaikeaa, koska syömishäiriö on ollut osa elämääni niin pitkään. En siitä parane koskaan kunnolla, mutta voin ehkä päästä sellaiseen tilaan, jossa se ei enää häiritse elämääni niin paljoa. Edelleen se toki häiritsee, mutta ei kuitenkaan lamaannuttavalla tavalla. En laihduta ja olen valmis siihen, että painoni nousee muutaman kilon.

Olen jo monta kuukautta pohtinut, että kannattaako nyt luovuttaa anailun suhteen ja tulla terveemmäksi. Vai pitäisikö vain pysyä tässä sairaassa maailmassa, joka ei vie minua yhtään eteenpäin, mutta tuo jollain tavalla lohtua? Mulla on hirveästi tapoja, joista en pääse eroon ja jotka estää mua parantumasta. Toisaalta tunnen itseni lähes terveeksi, kun luen muiden anorektikoiden juttuja esim. instassa. Usko paranemiseen vaihtelee myös aika paljon mielialan mukaan. Mulla on joka tapauksessa vahva tunne, että asiat menevät nyt parempaan päin. Ja ovat menneetkin. Yliopistoon palaaminen on ollut aika ratkaiseva tekijä mun hyvinvoinnin kannalta. Tavallaan harmi, että se loppuu ihan pian.

15. toukokuuta 2017

Hemmetin syömishäiriö

Ajattelin, että en jauhaisi täällä enää niin paljon syömisjuttuja, ja olen ollut ihan kahden vaiheilla tämänkin postauksen kanssa. Ehkä mä nyt vielä kerran voisin vähän kertoa ajatuksistani. Tässä on ensimmäisenä teksti, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten. En lopulta kehdannut postata sitä heti.

"Kroatianmatkan aikana ja vähän sen jälkeen vapauduin hieman syömishäiriöajatuksista ja olo oli rennompi. Olen iloinen, että olen kokenut "valaistumisen", ja alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Kaikesta kivasta huolimatta mulla on ollut huonojakin päiviä ja vaikeita fiiliksiä. Nukkuminen on vaikeaa ilman ketipinoria. En voi syödä ruokaa ajattelematta sen kaloripitoisuutta. Pelkään koko ajan, että paino nousee, vaikka tiedän että se olisi vain hyväksi. Keho ei nyt toimi niin kuin pitäisi.

Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut viime aikoinaa aika pakkomielteiseksi ja vähän pelokkaaksikin. Yritän välttää kaikkea turhaa niin hyvin kuin pystyn ja syödä vain terveellistä ja vähärasvaista ruokaa.  Onko mulla ortoreksia? Ehkä, tai sitten tämä on vain väliaikaista. Tätä ei ole jatkunut vielä kovin kauaa. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että olen saanut itsekurini takaisin. Olen tehnyt kauniina päivinä pitkiä kävelylenkkejä. Olen nauttinut, mutta olen ollut kyllä aika loppu kun olen palannut kotiin. Uskon kyllä liikunnan olevan ehdottomasti vain hyväksi minulle. En haluaisi enää laihtua, sillä siinä häviää aina lihaskudosta. En aio näännyttää itseäni. Haluan että kuntoni nousee. Haluan olla aktiivinen. Olen jaksanutkin olla. Syön kai tarpeeksi, mutta jatkuva ruuan ajattelu stressaa. Päivistä on tullut yhtä suorittamista syömisten suhteen. Jos sorrun johonkin kiellettyyn, olen epäonnistunut. Mun nimittäin usein tekee mieli jotain hyvää. Siis en mä pahaa ruokaa muutenkaan syö, mutta tarkoitan sellasta, missä on paljon kaloreita. Jos kotona on jotain hyvää, en voi vastustaa sitä. Jos kokkaan liian hyvää ruokaa, ahmin itseni ähkyyn. (Nyhtismössökin on näköjään liian hyvää, kun söin sitä ähkyyn asti, mutta saipahan proteiineja...) Tekisi nimittäin useammin mieli jotain herkkuja. Mutta miksi ihmeessä ees pitäisi syödä herkkuja ja rasvassa lillunutta ruokaa? Miksi olen henkisesti näin ahne? Itse asiassa  siitähän mä sain potkua tähän uuteen ruokavalioon, kun suklaan/leivosten/sipsien/liian rasvaisen ruuan syömisestä tulee aina huono ja ikävän turvonnut olo. Ja se hetki, kun se ihana suklaapala on suussa, kestää ihan naurettavan vähän aikaa. Pienen nautinnon takia joutuu siten olemaan loppuillan paskassa olossa. En välttämättä menetä edes paljoa kieltäytymällä herkuista. Nautin suuresti kuitenkin paljon terveellisimmistä ja yksinkertaisemmista ruuista, kuten tuoreesta rapeakuorisesta ruisleivästä.

Mun oli pakko kieltäytyä hoidosta syömishäiriöklinikalla. Se vain lisäsi mun oireilua. Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt pitää olla kunnon anorektikko, kun kerta käyn täällä. Ihan naurettava ajattelutapa, mutta kaikki syömishäiriöiset kyllä tajuaa. Vaa'allekin pitäisi mennä joka kerta ja mua hävettää, jos se on noussut. En halua että kukaan muu näkee painoani. Hoitaja kysyi minulta oletko koskaan oksentanut. Mua alkoi hävettämään, että olen ollut 12 vuotta enemmän tai vähemmän anorektikko enkä ole ikinä oksentanut! Sitten mä opettelin sen. Ja nyt mä sitten joskus oksennan (yksin ollessani), jos syön mielestäni jotain "ylimääräistä". Joten, en enää oikein uskalla syödä mitään herkkua tai ylimääräistä (mikä saattaa tarkoittaa yhtä weetabixia).

Ei kai siitä periaatteessa ole haittaa, että syö terveellisesti. Huolehdin kuitenkin proteiinin, kalsiumin ja c-vitamiinin saannista, ja hiilareita nyt tulee itsestään. Ainiin, rasvat. No niitä mä välttelen, vaikka tiedän että ne olisi hyväksi. Tää liiallinen tarkkailu tekee mut kuitenkin normaalia ärtyneemmäksi ja varmaan masentuneemmaksikin. Tavallaan tahtoisin saada painoa. Tavallaan en. Haluaisin lihaksia. Mutta siihenkin tarvittaisiin enemmän kaloreita. Tavallaan ärsyttää, etten näytä luurangolta ja siten uskottavalta anorektikolta.

Masentavaa, että joudun kestämään syömishäiriötä koko loppuelämäni. Jos en aina fyysisesti, niin ainakin henkisesti. Mitä järkeä lihoa normaaliksi, kun sitten alkaa vaan ahdistaa enemmän ja taas pitää laihduttaa. En pääse tästä ikinä eroon. En keksi edes mitään järkevää syytä, miksi jatkan tätä. Tiedän, että mua rakastetaan tällaisena kuin oon ja lihavampanakin. Painoin kuitenkin reilu 10 kiloa enemmän, kun Panun kanssa tavattiin. Tiedän, että syömishäiriö ei ole mikään erillinen olento ja että kaikki tämä tapahtuu omasta tahdosta, mutta nyt musta oikeesti tuntuu siltä, että anoreksia/ortoreksia on joku kiusaaja, joka haukkuu mua läskiksi ja päättää mitä mä saan syödä. Jos vaa'an luku pysyy samassa, se on ihan ok. Olen kuitenkin hiukan epäonnistunut, jos se ei ole pienempi kuin edellisellä kerralla. Viis siitä haluanko edes laihtua. Noh, joka tapauksessa pistän anoreksialle sen verran vastaan, etten laihdu enää, koska en halua menettää vähäistä ja arvokasta lihasmassaani."

*

Minulla on siis ollut paljon sellaisia päivä ja hetkiä, jolloin olen ajatellut, etten enää jaksa taistella anoreksiaa vastaan. Nyt kun alan vihdoinkin olemaan henkisesti paremmassa jamassa kuin talvella, on minulla alkanut kasvamaan myös tahto pistää anoreksia kuriin. Olen antanut itselleni nyt luvan syödä rennommin ja olen valmis hyväksymään sen, että painoni nousee muutaman kilon. Ei siis ihan normaaliin lukemaan asti, mutta tiedän, mikä on se lukema, jolloin keho toimii. En ole luonnostaan ihan näin hoikka. Todella ristiriitaisia tuntemuksia herättää, kun saan kehuja vartalostani. Koska olen tällainen vain sen takia, että mulla on anoreksia. Mielummin mä haluaisin, että musta pidettäisiin sellaisena kuin oikeasti oon. En tiedä, mikä mun biologinen paino on, koska sairastuin niin nuorena. Se oli 52 kiloa korkeimmillaan, kun olin vielä terve. Sen korkeammaksi se ei noussut silloinkaan, kun myöhemmin "paranin" hetkeksi aikaa ja annoin painon nousta vapaasti. En tiedä paljonko mun kannattaisi painaa. Mun täytyy nyt vain toimia mun oman pääkopan mukaan. Painaa sen verran, kuin mä henkisesti pystyn. 

 Haaveilen todellakin, että voisin keskittyä vain itse elämään ja ympäröimääni maailmaan. Lopettaa itseni vertailu muihin. Lakata suremasta sitä, millainen olen ja millainen en ole. Jo se, että annoin itselleni luvan syödä rennommin ja "lihoa", on parantanut mielialaani. Nautin kaikkea terveellistä, kuten ruisleipää, nyhtöä, härkistä, soijajuttuja, ym. vegeherkkuja, puuroa, vihanneksia ja hedelmiä. Herkkujen syöminen tuntuu edelleen väärältä enkä edes uskalla ostaa/kokata kotiin mitään erikoishyvää, koska sitten kuitenkin syön liikaa ja pitää oksentaa.

 Olen myös ottanut sellaisen asenteen, että teen vain niitä asioita, jotka tekevät oloni hyväksi, en sellaisia, jotka tekevät oloni huonoksi. Välillä se on vaikeaa, mutta on se jo jonkin verran toiminut.
 
Tärkeimmät elämänohjeeni ovat nyt:
1. Ole vähemmän tietokoneella.
2. Älä selaile instassa täydellisten ihmisten kuvia.
3.Älä vertaile itseäsi muihin, keskity vain omiin tavoitteisiisi.
 4. Ole aktiivinen.
5. Käy ulkona.



29. maaliskuuta 2017

Luovutanko jo

Olen iloinen siitä, että aloin taas kirjoittelemaan tänne ajatuksiani. Muistin taas miten paljon tämä minulle antaa. Ensinnäkin ajatusryöpyn oksentaminen tyhjälle "paperille" helpottaa oloa ja se varsinkin, kun saa kommentteja, joissa kehutaan hyväksi tyypiksi. Sellainen kohottaa mun itsetuntoa ja saa mut jotenkin pitämään itsestäni enemmän, ainakin väliaikaisesti. Vaikka osittain en ymmärrä, miten joku voi pitää minua mielenkiintoisena persoonana. Tosielämässähän mä olen todella ujo ja pelkään ilmaista mielipiteitäni. Kirjoitusteni kautta minuun on paljon helpompi tutustua. Pelkään kyllä aina että tulee pahoja kommentteja, jos olen liian rehellinen, mutta ei sellaisia ole tullut pitkään aikaan. Tottakai olen varautunut niihinkin, mutta en voi sille mitään että ilkeät sanat satuttaa mua herkästi. Tai eivät välttämättä satuta, mutta jäävät mieleen leijumaan. Niinkuin aikoja sitten täällä jotkut haukkuivat mun vatsaa löysäksi, kun käytin napapaitaa. Nauroin kommenteille, mutta sen jälkeen en ole enää ollut tyytyväinen mahaani. Paitsi sitten kun laihduin. Muistan myös aina "miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseksi"-kommentit, kun laitoin bikinikuviani normaalipainoisena. Anteeksi tämä itsesäälissä kieriminen, mutta mä vaan olen niin herkkä. Silti mä jatkan blogin pitämistä, koska tää kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa ja mä oon niin kiitollinen kaikista mukavista kommenteista.




Kävin viime ja tällä viikolla syömishäiriöklinikalla. Suurella mielenkiinnolla menin paikalle. Sairaanhoitajan kanssa juttelin. Eka kerta oli ihan mukava. Multa otettiin pituus ja paino. Viimeksi multa on otettu pituus 10 vuotta sitten ja se oli silloin noin 163,5cm. Sen takia olen aina ollu vähä epävarma, että pyöristänkö sitte 163:seen vai 164:seen. Oon yleensä päättänyt olla sen 163cm, mutta tänään mittaustulos oli 164cm, joten nyt voin varmasti sanoa, että olen 164cm! Tunnen itseni nyt niin pitkäksi!

Sitten pidin viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja menin taas uudestaan tällä viikolla. Syömiseni oli kuulemma niukkaa ja sain lähinnä itsestäänselviä ohjeita, kuten leipä miehen tiellä pitää. Olin aika turhautunut. Ensi kerralla otetaan vielä kerran paino ja lääkäri tulee mukaan. Jos minulle tarjotaan jotain hoitoa, tuskin otan sitä vastaan. Mulla ei ole motivaatiota. Mä tarvitsen apua masennukseen. Anoreksiani johtuu masennuksesta eikä toisinpäin. En oikeasti tiedä, paraneeko vai huononeeko tilanteeni tästä nyt, vai pysyykö samana. Mielialani ja syömiseni päivittäin vaihtelevat sen verran. Syömishäiriöajatukset pyörivät kyllä päässä koko ajan.

Mä uskon, että tulen potemaan masennus- ja syömishäiriöoireita koko loppuelämäni. Olisin jo parantunut, jos se olisi mahdollista. Onneksi minulla on tähän jaksoon kuitenkin mahtunut paljon hyviä onnellisia kausia. Tämän viimeisemmän, ties kuinka monennen, romahtamiseni jälkeen olen tullut siihen uskoon, että en parane koskaan. En varsinkaan anoreksiasta. Hyviä ja huonoja kausia tulee, mutta ongelmat eivät katoa minnekään ikinä. Mä en ihan oikeasti tee tätä tahallani. Ei kai kukaan nyt vapaaehtoisesti halua olla tällainen. Ei ole mitään keinoa, mitä en oli yrittänyt pässtäkseni eroon masennuksesta tai syömishäiriöstä. Silti mulla on kauhean syyllinen olo. Että tää on oikeastaan vaan omaa syytäni. Periatteessahan se on. Miksen vain keskittyisi johonkin muuhun? Todella mielelläni keskittyisin, jos vain pystyisin. 




Pakko yrittää kuitenkin nauttia viimeisistä vuosistaan niin paljon kuin pystyy. En usko, että elän kovin vanhaksi. Tuska tai häpeä, tai jokin muu tunne, muuttuu jossain vaiheessa niin voimakkaksi, etten enää pysty olemaan. Luulen että se tulee olemaan häpeä, kun ikää tulee lisää. Nuorena on vielä ihan ok olla hullu, mutta neljänkympin lähestyttyä pitäisi jo ruveta järkeväksi aikuiseksi. Kyllä mua nyt jo hävettää olla tällainen. Ja kun tiedän, että en tule parantumaan, hävettää vielä enemmän. Minua yritetään todennäköisesti parantaa ihan turhaan. En ehkä pysty täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Parasta tälle yhteiskunnalle ja kaikille muutenkin olisi, jos tekisin itsemurhan. Tuntuu, että pilaan miehenikin elämän, vaikka hän ei olekaan itse sitä mieltä. 

Mitä kehityksessäni tapahtui, että minulle kävi näin. Olisivako asiat voineet mennä toisin vai synnyinkö vain tällaiseksi. Miksi minusta tuli näin surullinen.

1. maaliskuuta 2017

Niin monta vuotta




Sairastuin masennukseen vuosikausia sitten. Muistan myös ala-asteen lopulla tunteneeni alakuloisuutta, mutta yläasteella masennus siirtyi uusiin sfääreihin. Yhtäkkiä vetäytyin kuoreeni enkä jutellut enää oikein mitään, parhaalle ystävällenikään. Yläaste oli yhtä helvettiä. Pelkäsin kaikkea. Viittasin kuitenkin ahkerasti, sillä mulla oli pakkomielle hyviin arvosanoihin. 

Olen ollut aina tosi ujo. Ja hiljainen. Paitsi lähimpien kavereiden kanssa. Ala-asteella oli pääosin ihan mukavaa. Mutta sielläkin oli paineita, sillä bestikset vaihtuivat koko ajan ja aina sai pelätä, että sillä hetkellä oleva paras kaveri kyllästyi ja vaihtoi toiseen. Jossain vaiheessa kukaan ei ollut mun paras kaveri ja sitten olin todella yksinäinen. Jostain syystä kun vaan ei voinut olla kolmestaan. Jos oli se kolmas, ylimääräinen, niin sitten joutui niiden kahden muun pompoteltavaksi ja kiusattavaksi. Koin tuon itse ja todistin myös sivustakatsojana. Olisin halunnut viettää paljon enemmän vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, kuin vietin, mutta puhelimella soittaminen oli aina iso kynnys. Ja sitten kun sai soitettua, niin kaverilla oli yleensä jotain muuta tekemistä. Sitten kun tämä toistui monta kertaa, niin alkoi tuntua, että olenkin epätoivottu vieras. Oli aina vaikea kysyä yhtään keltään, että voitko olla koulun jälkeen, kun en tiennyt tykkääkö toi nyt minusta yhtään vai ei. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin kovin herkkä lapsi. Pillahdin itkuun tosi pienestä. Onneksi ystävystyin erään mukavan tytön kanssa 5.luokalla, joka ei hylännyt mua koskaan. Myöhemmin meidän väliin tuli vain mun masennus.

Masennustani ei huomattu. Olin vain outo ja hiljainen. Sitten vasta kun laihduin, minut huomattiin. Perhe huomasi siis. Siitä alkoi sitten elämäni helvetillisimmät vuodet. Poliklinikalla hoitajat ja vanhempani puhuivat, kuinka mä en pysty ikinä itsenäistymään, kun olen niin sairas. Siinäpähän epäilivät. Sori nyt vaan, kun olin kiltti tyttö enkä riehunut kylillä vetämässä viinaa ja tupakkaa, vaan keskityn kouluun. Kiehuin mielessäni, koska tiesin kyllä että pistän haisemaan kun täytän 18. Ja niin tapahtui. Aloin vihdoinkin elää omaa elämää. Join alkoholia heti seuraavana päivänä kun täytin 18. Tutustuin netissä uusiin ihmisiin ja ryyppäsin helvetisti. Halusin pitää hauskaa, mutta etsin myös sydänystävää. Halusin myös syyn lähteä pois kotoa. Sydänystävän löysin ja hänestä tuli eka lyhytaikainen seurustelukumppanini.




Itsenäistyin mielisairauksista huolimatta ja loin elämäni tänne Helsinkiin. Silti melkein kaikki uneni tapahtuvat Elimäellä. En voi päivääkään olla ajattelematta Elimäkeä, vaikka käyn siellä max 2 kertaa vuodessa. Vaikka minulla on ongelmia, minulla on täysin oma elämä, johon Elimäki ei kuulu enää kuin unien muodossa. Se on suuri saavutus. Sitä mä osaan arvostaa. En haluaisi asua missään muualla Suomessa kuin täällä. Nyt mulla on kaksi kotia: Helsingissä ja Espoossa. Tykkään Espoosta myös tosi paljon. Olen asunut jo tosi monessa paikassa. Nyt olen kuitenkin jo 3 vuotta ollut samassa paikassa.

Mun on edelleen paljon mukavampi olla miesten kuin naisten kanssa. En ole ihan varma miksi. Ehkä siksi, että naiset voivat olla todella mukavia, mutta myös juoruakkoja ja selkäänpuukottajia. Miehet ovat rehellisiä. Ne eivät juoni ja kuiski, vaan vetävät vaan rehellisesti turpaan kun joku ärsyttää. Usein naiset puhuu, että heillä on paljon vaikeampaa tässä yhteiskunnassa kun on kauneusihanteet ja kaikki. Mun mielestä miehillä on vaikeampaa. Naisilta hyväksytään heikkoudet. Nainen saa olla heikko. Mies ei voi vapaasti olla herkkä, tunteellinen ja hauras. Silloin häntä kutsutaan ainakin homoksi ja tytöksi. Vähintäänkin epäillään.

Nyt meni ihan ohi aiheen. Mistä mun piti edes alunperin kirjoittaa? Ainiin, masennukseen johtaneet syyt. Masennus aiheutti anoreksian, mutta myös anoreksia lisäsi masennusta. Ne ovat kulkeneet aina käsi kädessä. Sairastuin anoreksiaan 14- tai 15-vuotiaana. Se on ollut elämässäni kaikki nämä vuodet mukana enemmän tai vähemmän. En mä pääse siitä koskaan. Olen nyt hyväksynyt sen. En pysty olemaan normaalipainoinen. En pysty olemaan tarkkailematta painoani. Mulla oli erittäin hyvä vaihe vuonna 2013, kun olin normaalipainoinen, mutta tajusin sitten lopulta, että näytän ihan kamalalta sellaisena. Mulla kilot nimittäin näkyy myös naamassa. Tosi kivaa kun naama on sellanen hirveä pallo. En enää koskaan uskalla lihoa normaalipainoiseksi. Painoni on jojoillut todella paljon näiden vuosien aikana ja siksi olen hyvin heikkokuntoinen. Lihasta on tosi vaikea saada takaisin. Kaikesta huolimatta mun veriarvot oli normaalit eikä mulla ollut edes anemiaa, kun kävin viime viikolla verikokeissa. Multa ei ole koskaan tippunut hiuksia päästä. Ainoat vaivat joita konkreettisesti olen kokenut, ovat heikko kunto, väsymys ja kylmät kädet.




Tämän vuoden alussa alkoi taas vaihteeksi huono kausi anoreksian kanssa. Oikeastaan ensin masennus voimistui noiden koulujuttujen ja muiden pettymysten vuoksi. Sitten alkoi mennä ruokahalu. Alkoi hävettää arvottoman ja epäonnistuneen ruumiini olemassaolo. Halusin sen pienentyvän, vievän vähemmän tilaa (vähemmän mitä hävetä) ja mieluiten katoavan kokonaan. Mulla on todella usein vain sellainen olo, että voisin kuolla tasan nyt. En jaksa enää yrittää. Mä en parane tästä. Paino on laskenut. Se on jo todella alhainen, koska lähtöpainokin oli. En anna sen enää laskea. En halua menettää lihaksiani enää yhtään. Kokkasin tänään itselleni parsakaalikeittoa, mutta söin myös Panun rullakebabin. Sain luvan :)

Mulla on ollut paljon näitä aikakausia, että masennus voimistuu kovasti. Alunperin siihenhän ei ollut selvää syytä. Näin myöhemmin kuitenkin kun olen viettänyt hyvää elämää täällä Helsingissä, melkeinpä parantunut sairauksistani, jokin syy on aina laukaissut ne uudelleen. Olen aina selvinnyt pudotuksista. Mutta tämä tilanne nyt tuntuu jotenkin todella syvältä. Toivottomalta. Loputtomalta. Mä olen nyt oikeasti sössinyt mun elämän ihan lopullisesti tai sitten vain syntynyt tällaiseksi, mutta joka tapauksessa, valoa ei ole enää tunnelin päässä. Siksi mä hain apua. Vaikka en sitä ole ansainnut. Jos avusta ei oo apua, niin tää on sit viimeinen kerta kun mä yritän.

Pakko vaan taas todeta, että kirjoittaminen on ihanaa.

25. helmikuuta 2017

Masennus



Tein pitkästä aikaa masennustestin. Tein sen kolme kertaa. Terveydenhoitajan luona, sairaanhoitajan luona sekä lääkärin luona. Tulos: vakava masennus. Olen puolen vuoden sisällä aloittanut innolla koulun kolme kertaa ja olettanut, että nyt alkaa uusi elämä....ja sitten olen lopettanut. Hävettää myöntää, että olen niin väsynyt, etten jaksa olla kuin pari tuntia paikalla enkä oikeastaan kykene oppimaan väsymykseltäni mitään. Ihmisetkin ahdistaa. En osaa enää sopeutua kouluelämään.

Väsyttää ja väsyttää vain. Odotin innolla, että labrakokeista löytyisi joku selitys, kuten vaikka anemia, mutta ei sitäkään. Ei mitään sairauksia tai puutostiloja. Taidan tarvita vain aurinkoa ja kävelylenkkejä. Mutta kun nyt on talvi. Silloin melkein aina masennus pahenee ja passivoidun. Uskon, että kevät piristää, kun tekee taas mieli ulkoilla ja näkee aurinkoa.

Aloitin tämän postauksen muuten eilen. Tänään on huomattavasti parempi päivä, mutta eilen kirjoitin näin: "Äsken mä kävin syömässä weetabixeja ja mietin, että en julkaisekaan tätä postausta. Kyllä elämä voittaa. Nolaan vain itseni kun vollotan blogissa. Mutta nyt on TAAS sellainen kuolemaolo. Jotenkin vaikeaa ottaa elämää ikinä vakavasti, kun mieleni aaltoilee tällä tavalla. Tuntuu, että olen menetetty tapaus. Mä alan luovuttaa. Musta ei ole kunnon ihmiseksi. Mun kiinnostus kaikkiin asioihin alkaa katoamaan. Parisuhde on ainoa asia, joka mulle merkkaa enkä kyllä jaksaisi taistella yhtään jos sitäkään ei olisi. Voisin samantien olla kuollut."

Mulla on aina vaihdelleet hyvät ja huonot kaudet. Siis on sellaisia pitempiaikaisia kausia ja sitten päiviäkin kestäviä. Toisinaan on sellasia päiviä, että mieliala vaihtelee monta kertaa. Lähinnä se on sellaista, että "on mulla toivoa" tai että "mulla ei ole toivoa". Aika säälittävää. Eilen ennen nukkumaanmenoa otin Ketipinoria (ensimmäistä kertaa) ja toivoin että se nukuttaisi. Olin jo sillee, että turha lääke, ei toimi! Mutta yhtäkkiä vain kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli väsymys ja nukuin 12 tuntia lähes putkeen. Uskomaton pilleri. Ehkä siksi tänään on ollut hyvä päivä.


Miten tästä eteenpäin? Aion ainakin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä. Tällä hetkellä otan fluoxetiinia eikä se tunnu auttavan. Ehkä seuraavaksi Voxraa. Lääkärikin ehdotti sitä. Kokemuksia? Ketipinioria aion ottaa vain nukahtamiseen. Väheneekö nukutus-vaikutus, jos sitä ottaa säännöllisesti? Oli nimittäin ihan täydellinen unilääke.

 Mulla on tosi mukavaa Panun kanssa. Mutta kun pitäisi olla myös se omakin elämä, jolloin on mukavaa. Olenko mä oikeasti sairas? Olenko vain kiittämätön paska? Laiska? Sitä mä mietin koko ajan. Oikeasti masentuneet tyypit eivä edes jaksa nousta sängystä. Joka tapauksessa hävettää ottaa hoitoa vastaan, kun tuhlaan vain yhteiskunnan varoja. Joka toisella on hei masennus. Se on ihan "normaalia."

Osa minusta haluaa taistella ja elää, osa taas kuihtua ja kuolla pois. Kyllä mä arvostan elämää kuitenkin niin paljon, että valitsen taistelemisen. Elämä on liian arvokas asia hukkaan heitettäväksi. Kyse on vain mun mielestä. Ja sehän tässä hävettääkin. Kun kyse ei ole mistään fyysisestä sairaudesta. Tosin masennus aiheuttaa myös fyysisiä oireita. Mä en kuitenkaan voi mielelleni mitään. Usein mietin mikä muhun meni, kun kasvoin näin kieroon, kun taas siskostani tuli tosi sosiaalinen, tervehenkinen nainen, mutta vastausta en ole saanut. Kai mä synnyin tällaiseksi.

Pelottaa vähän julkaista tätä tekstiä, kun en ole enää ollut kovin avoin täällä blogissa. Mulla on vaikka kuinka monta kertaa ollut tällaisia vaikeita vaiheita mun elämässä ja olen meinannut kirjoittaa niistä, mutta en ole kehdannut. Nyt kehtasin. En tiedä miksi. Haluan avautua täällä omassa tilassani. Jättää muutaman ajatuksen kyberavaruuteen leijumaan. En silti kaipaa voivotuksia. En varsinkaan kotopuolesta. Mä haluan kirjoittaa blogiini ilman, että mun tarvii miettiä että voi ei mitä muut ajattelee.