Niin monta vuotta

Sairastuin masennukseen vuosikausia sitten. Muistan myös ala-asteen lopulla tunteneeni alakuloisuutta, mutta yläasteella masennus siirtyi uusiin sfääreihin. Yhtäkkiä vetäytyin kuoreeni enkä jutellut enää oikein mitään, parhaalle ystävällenikään. Yläaste oli yhtä helvettiä. Pelkäsin kaikkea. Viittasin kuitenkin ahkerasti, sillä mulla oli pakkomielle hyviin arvosanoihin. 

Olen ollut aina tosi ujo. Ja hiljainen. Paitsi lähimpien kavereiden kanssa. Ala-asteella oli pääosin ihan mukavaa. Mutta sielläkin oli paineita, sillä bestikset vaihtuivat koko ajan ja aina sai pelätä, että sillä hetkellä oleva paras kaveri kyllästyi ja vaihtoi toiseen. Jossain vaiheessa kukaan ei ollut mun paras kaveri ja sitten olin todella yksinäinen. Jostain syystä kun vaan ei voinut olla kolmestaan. Jos oli se kolmas, ylimääräinen, niin sitten joutui niiden kahden muun pompoteltavaksi ja kiusattavaksi. Koin tuon itse ja todistin myös sivustakatsojana. Olisin halunnut viettää paljon enemmän vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, kuin vietin, mutta puhelimella soittaminen oli aina iso kynnys. Ja sitten kun sai soitettua, niin kaverilla oli yleensä jotain muuta tekemistä. Sitten kun tämä toistui monta kertaa, niin alkoi tuntua, että olenkin epätoivottu vieras. Oli aina vaikea kysyä yhtään keltään, että voitko olla koulun jälkeen, kun en tiennyt tykkääkö toi nyt minusta yhtään vai ei. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin kovin herkkä lapsi. Pillahdin itkuun tosi pienestä. Onneksi ystävystyin erään mukavan tytön kanssa 5.luokalla, joka ei hylännyt mua koskaan. Myöhemmin meidän väliin tuli vain mun masennus.

Masennustani ei huomattu. Olin vain outo ja hiljainen. Sitten vasta kun laihduin, minut huomattiin. Perhe huomasi siis. Siitä alkoi sitten elämäni helvetillisimmät vuodet. Poliklinikalla hoitajat ja vanhempani puhuivat, kuinka mä en pysty ikinä itsenäistymään, kun olen niin sairas. Siinäpähän epäilivät. Sori nyt vaan, kun olin kiltti tyttö enkä riehunut kylillä vetämässä viinaa ja tupakkaa, vaan keskityn kouluun. Kiehuin mielessäni, koska tiesin kyllä että pistän haisemaan kun täytän 18. Ja niin tapahtui. Aloin vihdoinkin elää omaa elämää. Join alkoholia heti seuraavana päivänä kun täytin 18. Tutustuin netissä uusiin ihmisiin ja ryyppäsin helvetisti. Halusin pitää hauskaa, mutta etsin myös sydänystävää. Halusin myös syyn lähteä pois kotoa. Sydänystävän löysin ja hänestä tuli eka lyhytaikainen seurustelukumppanini.

Itsenäistyin mielisairauksista huolimatta ja loin elämäni tänne Helsinkiin. Silti melkein kaikki uneni tapahtuvat Elimäellä. En voi päivääkään olla ajattelematta Elimäkeä, vaikka käyn siellä max 2 kertaa vuodessa. Vaikka minulla on ongelmia, minulla on täysin oma elämä, johon Elimäki ei kuulu enää kuin unien muodossa. Se on suuri saavutus. Sitä mä osaan arvostaa. En haluaisi asua missään muualla Suomessa kuin täällä. Nyt mulla on kaksi kotia: Helsingissä ja Espoossa. Tykkään Espoosta myös tosi paljon. Olen asunut jo tosi monessa paikassa. Nyt olen kuitenkin jo 3 vuotta ollut samassa paikassa.

Mun on edelleen paljon mukavampi olla miesten kuin naisten kanssa. En ole ihan varma miksi. Ehkä siksi, että naiset voivat olla todella mukavia, mutta myös juoruakkoja ja selkäänpuukottajia. Miehet ovat rehellisiä. Ne eivät juoni ja kuiski, vaan vetävät vaan rehellisesti turpaan kun joku ärsyttää. Usein naiset puhuu, että heillä on paljon vaikeampaa tässä yhteiskunnassa kun on kauneusihanteet ja kaikki. Mun mielestä miehillä on vaikeampaa. Naisilta hyväksytään heikkoudet. Nainen saa olla heikko. Mies ei voi vapaasti olla herkkä, tunteellinen ja hauras. Silloin häntä kutsutaan ainakin homoksi ja tytöksi. Vähintäänkin epäillään.

Nyt meni ihan ohi aiheen. Mistä mun piti edes alunperin kirjoittaa? Ainiin, masennukseen johtaneet syyt. Masennus aiheutti anoreksian, mutta myös anoreksia lisäsi masennusta. Ne ovat kulkeneet aina käsi kädessä. Sairastuin anoreksiaan 14- tai 15-vuotiaana. Se on ollut elämässäni kaikki nämä vuodet mukana enemmän tai vähemmän. En mä pääse siitä koskaan. Olen nyt hyväksynyt sen. En pysty olemaan normaalipainoinen. En pysty olemaan tarkkailematta painoani. Mulla oli erittäin hyvä vaihe vuonna 2013, kun olin normaalipainoinen, mutta tajusin sitten lopulta, että näytän ihan kamalalta sellaisena. Mulla kilot nimittäin näkyy myös naamassa. Tosi kivaa kun naama on sellanen hirveä pallo. En enää koskaan uskalla lihoa normaalipainoiseksi. Painoni on jojoillut todella paljon näiden vuosien aikana ja siksi olen hyvin heikkokuntoinen. Lihasta on tosi vaikea saada takaisin. Kaikesta huolimatta mun veriarvot oli normaalit eikä mulla ollut edes anemiaa, kun kävin viime viikolla verikokeissa. Multa ei ole koskaan tippunut hiuksia päästä. Ainoat vaivat joita konkreettisesti olen kokenut, ovat heikko kunto, väsymys ja kylmät kädet.

Tämän vuoden alussa alkoi taas vaihteeksi huono kausi anoreksian kanssa. Oikeastaan ensin masennus voimistui noiden koulujuttujen ja muiden pettymysten vuoksi. Sitten alkoi mennä ruokahalu. Alkoi hävettää arvottoman ja epäonnistuneen ruumiini olemassaolo. Halusin sen pienentyvän, vievän vähemmän tilaa (vähemmän mitä hävetä) ja mieluiten katoavan kokonaan. Mulla on todella usein vain sellainen olo, että voisin kuolla tasan nyt. En jaksa enää yrittää. Mä en parane tästä. Paino on laskenut. Se on jo todella alhainen, koska lähtöpainokin oli. En anna sen enää laskea. En halua menettää lihaksiani enää yhtään. Kokkasin tänään itselleni parsakaalikeittoa, mutta söin myös Panun rullakebabin. Sain luvan :)

Mulla on ollut paljon näitä aikakausia, että masennus voimistuu kovasti. Alunperin siihenhän ei ollut selvää syytä. Näin myöhemmin kuitenkin kun olen viettänyt hyvää elämää täällä Helsingissä, melkeinpä parantunut sairauksistani, jokin syy on aina laukaissut ne uudelleen. Olen aina selvinnyt pudotuksista. Mutta tämä tilanne nyt tuntuu jotenkin todella syvältä. Toivottomalta. Loputtomalta. Mä olen nyt oikeasti sössinyt mun elämän ihan lopullisesti tai sitten vain syntynyt tällaiseksi, mutta joka tapauksessa, valoa ei ole enää tunnelin päässä. Siksi mä hain apua. Vaikka en sitä ole ansainnut. Jos avusta ei oo apua, niin tää on sit viimeinen kerta kun mä yritän.

Pakko vaan taas todeta, että kirjoittaminen on ihanaa.