Elämässä eteenpäin

Viime talvena olin nykyistä masentuneempi ja heikompi. Tammikuussa muhun iski se järjetön kuolemanpelko. En käsitä, miksi se iski niin voimakkaasti. Ne kaksi viikkoa olivat elämäni kauheimpia aikoja. Mietin vain sitä, kuinka me kaikki lopulta kadotaan täältä ja kuinka surullista se on. Jonain päivänä mä vaan nukahdan enkä herää enää koskaan. Siinä se sitten oli. Elämä on tosi lyhyt aika. Aika menee nopeasti. Pian huomaan olevani siinä iässä, jolloin luonto päättää, että tää oli nyt tässä ja mä rupean rapistumaan. Jo 30 vuoden ikäisenä elimistössä alkaa tapahtumaan muutoksia, jotka lopulta johtavat kuolemaan. 

Olen päässyt onneksi eroon tuosta pahimmasta ahdistuksesta. Välillä saatan taas ruveta pelkäämään, kun näen esim. ahdistavia uutisia. Vaikka fyysisesti alkaisinkin pian rapistumaan, niin henkisen puoleni suunta on ylös päin. Minusta on tulossa myös fyysisesti vahvempi. Tuloksia on tullut näiden kuukausien aikana nopeasti, sillä olin aiemmin niin rapakunnossa. Vanhenemista voi onneksi hidastaa paljon elämällä terveellisesti.

Musta tuntuu, että nyt on se aika, kun mä alan pääsemään elämässä eteenpäin. Se siis tarkoittaa minulle henkisen ja fyysisen tasapainon löytämistä. Kuoleman tiedostaminen ja säännöllisen liikunnan aloittaminen ovat olleet avaintekijöitä, jotka ovat vieneet eteenpäin. Ensimmäinen asian ansiosta arvostan nyt enemmän elämää. Jälkimmäisen ansiosta olen piristynyt paljon. Aion lopettaa masislääkkeen käytön nyt, sillä en usko sen auttavan minua enää yhtään. Aion tästä lähtien hoitaa masennusta ihan luonnonmukaisin keinoin: syömällä monipuolisemmin ja vapaammin sekä liikkumalla säännöllisesti. Nuo ovat todella tärkeitä juttuja. Bodypumpin ja kahvakuulan sijaan olen alkanut käymään lähinnä vain astangajoogassa. Se on huomattavasti hauskempaa ja se kehittää kehoa monipuolisemmin.

Kesän tuleminen on myös toki ratkaisevasti nostanut mielialaani. Talvi ja syksy ovat tosi ikäviä vuodenaikoja. Silloin vain odottaa, että ne loppuisivat. Kylmyys ja harmaus masentaa. Kyllä mulla on edelleen välillä sellainen tyhjä ja heikkokin olo. Nukkuminen on vaikeaa. Mutta ei kaikki noin vain heti muutu. Mun pitää vielä työstää paljon asioita. Tärkeintä on, etten anna enää itseni vajota takaisin syvään masennukseen ja syömishäiriöiseen elämään. En saa ottaa asioita liian vakavasti, mutta en myöskään suhtautua kaikkeen hällä väliä-tyyliin. Tänä kesänä laitan itseni kuntoon.

Tämän kesän alku ei varmaan unohdu ikinä. Helteet tulivat superaikaiseen. Paljon "pelkoruokien" syömistä ulkona ja hyvää mieltä siitä. Monta retkeä Seurasaareen.

Ankkaemo oli tosi äkäinen lokille. Yleensä sorsat ei pärjää lokin nopeudelle (ja röyhkeydelle), mutta tää pisti lokin kuriin.

Seurasaari

Tässä on nyt se Elimäeltä ryöstetty antiikin temppeli!

Lähemmäs ei päästy, koska portti oli kiinni. Museotalot suljetaan jo kello 17.

Kyllä nyt kehtaa retostella että oon Elimäeltä.

Elinvoimainen

Tunnen itseni paljon elinvoimaisemmaksi kuin vuosi sitten. Olen jo saanut livenä ja netissä palautetta että hyvä olo on alkanut näkymään minussa. Olen totisesti kyllästynyt olemaan heikko ja passiivinen. Se on niin nähty. On lopulta oma valinta, minkä tien valitsee. Masennus ja muut psyykkiset sairaudet ovat tosi vaikeita eikä niistä vain päätetä parantua. Syömishäiriöstäkään ei noin vain parannuta, mutta on mahdollista tehdä se valinta, että haluaako loppuelämänsä olla anorektikko vai haluaako lähteä tavoittelemaan normaalia elämää. Mulla on ollut paranemiskausia jo monta, mutta olen aina lopulta palannut takaisin vanhaan. En enää aio vajota yhtään minnekään, vaan pitää itsestäni huolta, vaikka mitä tulisi. Koska mitä järkeä on tietoisesti tehdä elämästään paskaa?  

Nämä kuvat ovat niiltä hyviltä hellepäiviltä. Taitavat helteet tulla takaisin jo ensi viikonloppuna. Käytiin hakemassa kesän ensimmäiset mango-banaani-fruitiet uimastadionin kioskista. Suosittelen! Emme käyneet siellä laisinkaan viime vuonna, koska oli niin epäkesäistä. Kävin eräänä hellepäivänä siellä jopa yksin. En ikinä lähde yksin kahviloihin tai sen tapaisiin, joten toi oli jonkinlainen "voitto". Näin, että kioskissa myydään keitettyjä kananmunia. Euron kappale. Haluaako joku tosiaan nauttia ulkokahvilassa keitetyn kananmunan? Sitten mä näin siinä pöydillä jonkun syövän keitettyä kananmunaa. Okei, ehkä mä en vaan tajuu. On tullut muuten syötyä paljon ulkona viime aikoina. Ravintolaan meneminen oli ennen niin vaikeaa, mutta ei ole enää!

Uudet tuulet

Blogi oli vähän aikaa poissa näkyvistä, koska siivosin postauksia, vaihdoin ulkoasua ja halusin keksiä uuden nimen, kun tuo vanha alkoi kyllästyttämään. Joku botti meni samantien varaamaan sen vanhan osoitteen itselleen.

En ilmoittanut vanhassa osoitteessa tästä mitään, sillä halusin karsia suurimman osan lukijoista pois. Haluaisin vaan pitää tätä blogia rennoin mielin enkä pihdata postauksia, koska pelkään aina keksiiköhän mahdolliset vihaajat jotain pahaa sanottavaa tai tuleekohan vauva-palstalta eksyneiltä vanhemmilta jotain ulkonäkökommentteja taas. 

Ehkä jossain vaiheessa teen tästä taas julkisemman.
Blogin nimi ei sinänsä tarkoita mitään. Halusin vain keksiä jonkun kauniin, ehjän sanan.

Luin vähän tammi-huhtikuun aikaisia postauksia ja poistin muutamia. Viime talvena meni todella huonosti. Mä kirjoitin, kuinka maailmalle oli parempi, jos tekisin itsemurhan. Toivottavasti en enää koskaan vajoa noin syvään masennukseen. Luulen kyllä, että se tulee kuitenkin tapahtumaan, koska elämäni on ollut yli kymmenen vuoden ajan ylä- ja alamäkiä masennuksen ja anoreksian suhteen. Tilanne on tällä hetkellä aika vakaa eli kumpikaan noista ei häiritse elämääni liikaa.

Olen päättänyt, että tsemppaan nyt oikein kovasti elämän kanssa kanssa. Tarkoitan että pyrin siihen tilaan, johon olen jo kauan yrittänyt pyrkiä. Haluan olla tasapainoisempi ja vähemmän angstaileva. Haluan olla miettimättä liikaa asioita ja olla tekemättä niistä vaikeita. Haluan, että elämäni ei pyöri ruuan ja painon ympärillä. En halua enää ajatella, että jokin luku määrittää, kuinka arvokas olen. Se on todella vaikeaa, koska syömishäiriö on ollut osa elämääni niin pitkään. En siitä parane koskaan kunnolla, mutta voin ehkä päästä sellaiseen tilaan, jossa se ei enää häiritse elämääni niin paljoa. Edelleen se toki häiritsee, mutta ei kuitenkaan lamaannuttavalla tavalla. En laihduta ja olen valmis siihen, että painoni nousee muutaman kilon.

Olen jo monta kuukautta pohtinut, että kannattaako nyt luovuttaa anailun suhteen ja tulla terveemmäksi. Vai pitäisikö vain pysyä tässä sairaassa maailmassa, joka ei vie minua yhtään eteenpäin, mutta tuo jollain tavalla lohtua? Mulla on hirveästi tapoja, joista en pääse eroon ja jotka estää mua parantumasta. Toisaalta tunnen itseni lähes terveeksi, kun luen muiden anorektikoiden juttuja esim. instassa. Usko paranemiseen vaihtelee myös aika paljon mielialan mukaan. Mulla on joka tapauksessa vahva tunne, että asiat menevät nyt parempaan päin. Ja ovat menneetkin. Yliopistoon palaaminen on ollut aika ratkaiseva tekijä mun hyvinvoinnin kannalta. Tavallaan harmi, että se loppuu ihan pian.

Hemmetin syömishäiriö

Ajattelin, että en jauhaisi täällä enää niin paljon syömisjuttuja, ja olen ollut ihan kahden vaiheilla tämänkin postauksen kanssa. Ehkä mä nyt vielä kerran voisin vähän kertoa ajatuksistani. Tässä on ensimmäisenä teksti, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten. En lopulta kehdannut postata sitä heti.

"Kroatianmatkan aikana ja vähän sen jälkeen vapauduin hieman syömishäiriöajatuksista ja olo oli rennompi. Olen iloinen, että olen kokenut "valaistumisen", ja alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Kaikesta kivasta huolimatta mulla on ollut huonojakin päiviä ja vaikeita fiiliksiä. Nukkuminen on vaikeaa ilman ketipinoria. En voi syödä ruokaa ajattelematta sen kaloripitoisuutta. Pelkään koko ajan, että paino nousee, vaikka tiedän että se olisi vain hyväksi. Keho ei nyt toimi niin kuin pitäisi.

Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut viime aikoinaa aika pakkomielteiseksi ja vähän pelokkaaksikin. Yritän välttää kaikkea turhaa niin hyvin kuin pystyn ja syödä vain terveellistä ja vähärasvaista ruokaa.  Onko mulla ortoreksia? Ehkä, tai sitten tämä on vain väliaikaista. Tätä ei ole jatkunut vielä kovin kauaa. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että olen saanut itsekurini takaisin. Olen tehnyt kauniina päivinä pitkiä kävelylenkkejä. Olen nauttinut, mutta olen ollut kyllä aika loppu kun olen palannut kotiin. Uskon kyllä liikunnan olevan ehdottomasti vain hyväksi minulle. En haluaisi enää laihtua, sillä siinä häviää aina lihaskudosta. En aio näännyttää itseäni. Haluan että kuntoni nousee. Haluan olla aktiivinen. Olen jaksanutkin olla. Syön kai tarpeeksi, mutta jatkuva ruuan ajattelu stressaa. Päivistä on tullut yhtä suorittamista syömisten suhteen. Jos sorrun johonkin kiellettyyn, olen epäonnistunut. Mun nimittäin usein tekee mieli jotain hyvää. Siis en mä pahaa ruokaa muutenkaan syö, mutta tarkoitan sellasta, missä on paljon kaloreita. Jos kotona on jotain hyvää, en voi vastustaa sitä. Jos kokkaan liian hyvää ruokaa, ahmin itseni ähkyyn. (Nyhtismössökin on näköjään liian hyvää, kun söin sitä ähkyyn asti, mutta saipahan proteiineja...) Tekisi nimittäin useammin mieli jotain herkkuja. Mutta miksi ihmeessä ees pitäisi syödä herkkuja ja rasvassa lillunutta ruokaa? Miksi olen henkisesti näin ahne? Itse asiassa  siitähän mä sain potkua tähän uuteen ruokavalioon, kun suklaan/leivosten/sipsien/liian rasvaisen ruuan syömisestä tulee aina huono ja ikävän turvonnut olo. Ja se hetki, kun se ihana suklaapala on suussa, kestää ihan naurettavan vähän aikaa. Pienen nautinnon takia joutuu siten olemaan loppuillan paskassa olossa. En välttämättä menetä edes paljoa kieltäytymällä herkuista. Nautin suuresti kuitenkin paljon terveellisimmistä ja yksinkertaisemmista ruuista, kuten tuoreesta rapeakuorisesta ruisleivästä.

Mun oli pakko kieltäytyä hoidosta syömishäiriöklinikalla. Se vain lisäsi mun oireilua. Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt pitää olla kunnon anorektikko, kun kerta käyn täällä. Ihan naurettava ajattelutapa, mutta kaikki syömishäiriöiset kyllä tajuaa. Vaa'allekin pitäisi mennä joka kerta ja mua hävettää, jos se on noussut. En halua että kukaan muu näkee painoani. Hoitaja kysyi minulta oletko koskaan oksentanut. Mua alkoi hävettämään, että olen ollut 12 vuotta enemmän tai vähemmän anorektikko enkä ole ikinä oksentanut! Sitten mä opettelin sen. Ja nyt mä sitten joskus oksennan (yksin ollessani), jos syön mielestäni jotain "ylimääräistä". Joten, en enää oikein uskalla syödä mitään herkkua tai ylimääräistä (mikä saattaa tarkoittaa yhtä weetabixia).

Ei kai siitä periaatteessa ole haittaa, että syö terveellisesti. Huolehdin kuitenkin proteiinin, kalsiumin ja c-vitamiinin saannista, ja hiilareita nyt tulee itsestään. Ainiin, rasvat. No niitä mä välttelen, vaikka tiedän että ne olisi hyväksi. Tää liiallinen tarkkailu tekee mut kuitenkin normaalia ärtyneemmäksi ja varmaan masentuneemmaksikin. Tavallaan tahtoisin saada painoa. Tavallaan en. Haluaisin lihaksia. Mutta siihenkin tarvittaisiin enemmän kaloreita. Tavallaan ärsyttää, etten näytä luurangolta ja siten uskottavalta anorektikolta.

Masentavaa, että joudun kestämään syömishäiriötä koko loppuelämäni. Jos en aina fyysisesti, niin ainakin henkisesti. Mitä järkeä lihoa normaaliksi, kun sitten alkaa vaan ahdistaa enemmän ja taas pitää laihduttaa. En pääse tästä ikinä eroon. En keksi edes mitään järkevää syytä, miksi jatkan tätä. Tiedän, että mua rakastetaan tällaisena kuin oon ja lihavampanakin. Painoin kuitenkin reilu 10 kiloa enemmän, kun Panun kanssa tavattiin. Tiedän, että syömishäiriö ei ole mikään erillinen olento ja että kaikki tämä tapahtuu omasta tahdosta, mutta nyt musta oikeesti tuntuu siltä, että anoreksia/ortoreksia on joku kiusaaja, joka haukkuu mua läskiksi ja päättää mitä mä saan syödä. Jos vaa'an luku pysyy samassa, se on ihan ok. Olen kuitenkin hiukan epäonnistunut, jos se ei ole pienempi kuin edellisellä kerralla. Viis siitä haluanko edes laihtua. Noh, joka tapauksessa pistän anoreksialle sen verran vastaan, etten laihdu enää, koska en halua menettää vähäistä ja arvokasta lihasmassaani."

*

Minulla on siis ollut paljon sellaisia päivä ja hetkiä, jolloin olen ajatellut, etten enää jaksa taistella anoreksiaa vastaan. Nyt kun alan vihdoinkin olemaan henkisesti paremmassa jamassa kuin talvella, on minulla alkanut kasvamaan myös tahto pistää anoreksia kuriin. Olen antanut itselleni nyt luvan syödä rennommin ja olen valmis hyväksymään sen, että painoni nousee muutaman kilon. Ei siis ihan normaaliin lukemaan asti, mutta tiedän, mikä on se lukema, jolloin keho toimii. En ole luonnostaan ihan näin hoikka. Todella ristiriitaisia tuntemuksia herättää, kun saan kehuja vartalostani. Koska olen tällainen vain sen takia, että mulla on anoreksia. Mielummin mä haluaisin, että musta pidettäisiin sellaisena kuin oikeasti oon. En tiedä, mikä mun biologinen paino on, koska sairastuin niin nuorena. Se oli 52 kiloa korkeimmillaan, kun olin vielä terve. Sen korkeammaksi se ei noussut silloinkaan, kun myöhemmin "paranin" hetkeksi aikaa ja annoin painon nousta vapaasti. En tiedä paljonko mun kannattaisi painaa. Mun täytyy nyt vain toimia mun oman pääkopan mukaan. Painaa sen verran, kuin mä henkisesti pystyn. 

 Haaveilen todellakin, että voisin keskittyä vain itse elämään ja ympäröimääni maailmaan. Lopettaa itseni vertailu muihin. Lakata suremasta sitä, millainen olen ja millainen en ole. Jo se, että annoin itselleni luvan syödä rennommin ja "lihoa", on parantanut mielialaani. Nautin kaikkea terveellistä, kuten ruisleipää, nyhtöä, härkistä, soijajuttuja, ym. vegeherkkuja, puuroa, vihanneksia ja hedelmiä. Herkkujen syöminen tuntuu edelleen väärältä enkä edes uskalla ostaa/kokata kotiin mitään erikoishyvää, koska sitten kuitenkin syön liikaa ja pitää oksentaa.

 Olen myös ottanut sellaisen asenteen, että teen vain niitä asioita, jotka tekevät oloni hyväksi, en sellaisia, jotka tekevät oloni huonoksi. Välillä se on vaikeaa, mutta on se jo jonkin verran toiminut.

 

Tärkeimmät elämänohjeeni ovat nyt:
1. Ole vähemmän tietokoneella.
2. Älä selaile instassa täydellisten ihmisten kuvia.
3.Älä vertaile itseäsi muihin, keskity vain omiin tavoitteisiisi.
 4. Ole aktiivinen.
5. Käy ulkona.

Luovutanko jo

Olen iloinen siitä, että aloin taas kirjoittelemaan tänne ajatuksiani. Muistin taas miten paljon tämä minulle antaa. Ensinnäkin ajatusryöpyn oksentaminen tyhjälle "paperille" helpottaa oloa ja se varsinkin, kun saa kommentteja, joissa kehutaan hyväksi tyypiksi. Sellainen kohottaa mun itsetuntoa ja saa mut jotenkin pitämään itsestäni enemmän, ainakin väliaikaisesti. Vaikka osittain en ymmärrä, miten joku voi pitää minua mielenkiintoisena persoonana. Tosielämässähän mä olen todella ujo ja pelkään ilmaista mielipiteitäni. Kirjoitusteni kautta minuun on paljon helpompi tutustua. Pelkään kyllä aina että tulee pahoja kommentteja, jos olen liian rehellinen, mutta ei sellaisia ole tullut pitkään aikaan. Tottakai olen varautunut niihinkin, mutta en voi sille mitään että ilkeät sanat satuttaa mua herkästi. Tai eivät välttämättä satuta, mutta jäävät mieleen leijumaan. Niinkuin aikoja sitten täällä jotkut haukkuivat mun vatsaa löysäksi, kun käytin napapaitaa. Nauroin kommenteille, mutta sen jälkeen en ole enää ollut tyytyväinen mahaani. Paitsi sitten kun laihduin. Muistan myös aina "miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseksi"-kommentit, kun laitoin bikinikuviani normaalipainoisena. Anteeksi tämä itsesäälissä kieriminen, mutta mä vaan olen niin herkkä. Silti mä jatkan blogin pitämistä, koska tää kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa ja mä oon niin kiitollinen kaikista mukavista kommenteista.

Kävin viime ja tällä viikolla syömishäiriöklinikalla. Suurella mielenkiinnolla menin paikalle. Sairaanhoitajan kanssa juttelin. Eka kerta oli ihan mukava. Multa otettiin pituus ja paino. Viimeksi multa on otettu pituus 10 vuotta sitten ja se oli silloin noin 163,5cm. Sen takia olen aina ollu vähä epävarma, että pyöristänkö sitte 163:seen vai 164:seen. Oon yleensä päättänyt olla sen 163cm, mutta tänään mittaustulos oli 164cm, joten nyt voin varmasti sanoa, että olen 164cm! Tunnen itseni nyt niin pitkäksi!

Sitten pidin viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja menin taas uudestaan tällä viikolla. Syömiseni oli kuulemma niukkaa ja sain lähinnä itsestäänselviä ohjeita, kuten leipä miehen tiellä pitää. Olin aika turhautunut. Ensi kerralla otetaan vielä kerran paino ja lääkäri tulee mukaan. Jos minulle tarjotaan jotain hoitoa, tuskin otan sitä vastaan. Mulla ei ole motivaatiota. Mä tarvitsen apua masennukseen. Anoreksiani johtuu masennuksesta eikä toisinpäin. En oikeasti tiedä, paraneeko vai huononeeko tilanteeni tästä nyt, vai pysyykö samana. Mielialani ja syömiseni päivittäin vaihtelevat sen verran. Syömishäiriöajatukset pyörivät kyllä päässä koko ajan.

Mä uskon, että tulen potemaan masennus- ja syömishäiriöoireita koko loppuelämäni. Olisin jo parantunut, jos se olisi mahdollista. Onneksi minulla on tähän jaksoon kuitenkin mahtunut paljon hyviä onnellisia kausia. Tämän viimeisemmän, ties kuinka monennen, romahtamiseni jälkeen olen tullut siihen uskoon, että en parane koskaan. En varsinkaan anoreksiasta. Hyviä ja huonoja kausia tulee, mutta ongelmat eivät katoa minnekään ikinä. Mä en ihan oikeasti tee tätä tahallani. Ei kai kukaan nyt vapaaehtoisesti halua olla tällainen. Ei ole mitään keinoa, mitä en oli yrittänyt pässtäkseni eroon masennuksesta tai syömishäiriöstä. Silti mulla on kauhean syyllinen olo. Että tää on oikeastaan vaan omaa syytäni. Periatteessahan se on. Miksen vain keskittyisi johonkin muuhun? Todella mielelläni keskittyisin, jos vain pystyisin. 

Pakko yrittää kuitenkin nauttia viimeisistä vuosistaan niin paljon kuin pystyy. En usko, että elän kovin vanhaksi. Tuska tai häpeä, tai jokin muu tunne, muuttuu jossain vaiheessa niin voimakkaksi, etten enää pysty olemaan. Luulen että se tulee olemaan häpeä, kun ikää tulee lisää. Nuorena on vielä ihan ok olla hullu, mutta neljänkympin lähestyttyä pitäisi jo ruveta järkeväksi aikuiseksi. Kyllä mua nyt jo hävettää olla tällainen. Ja kun tiedän, että en tule parantumaan, hävettää vielä enemmän. Minua yritetään todennäköisesti parantaa ihan turhaan. En ehkä pysty täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Parasta tälle yhteiskunnalle ja kaikille muutenkin olisi, jos tekisin itsemurhan. Tuntuu, että pilaan miehenikin elämän, vaikka hän ei olekaan itse sitä mieltä. 

Mitä kehityksessäni tapahtui, että minulle kävi näin. Olisivako asiat voineet mennä toisin vai synnyinkö vain tällaiseksi. Miksi minusta tuli näin surullinen.

Niin monta vuotta

Sairastuin masennukseen vuosikausia sitten. Muistan myös ala-asteen lopulla tunteneeni alakuloisuutta, mutta yläasteella masennus siirtyi uusiin sfääreihin. Yhtäkkiä vetäytyin kuoreeni enkä jutellut enää oikein mitään, parhaalle ystävällenikään. Yläaste oli yhtä helvettiä. Pelkäsin kaikkea. Viittasin kuitenkin ahkerasti, sillä mulla oli pakkomielle hyviin arvosanoihin. 

Olen ollut aina tosi ujo. Ja hiljainen. Paitsi lähimpien kavereiden kanssa. Ala-asteella oli pääosin ihan mukavaa. Mutta sielläkin oli paineita, sillä bestikset vaihtuivat koko ajan ja aina sai pelätä, että sillä hetkellä oleva paras kaveri kyllästyi ja vaihtoi toiseen. Jossain vaiheessa kukaan ei ollut mun paras kaveri ja sitten olin todella yksinäinen. Jostain syystä kun vaan ei voinut olla kolmestaan. Jos oli se kolmas, ylimääräinen, niin sitten joutui niiden kahden muun pompoteltavaksi ja kiusattavaksi. Koin tuon itse ja todistin myös sivustakatsojana. Olisin halunnut viettää paljon enemmän vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, kuin vietin, mutta puhelimella soittaminen oli aina iso kynnys. Ja sitten kun sai soitettua, niin kaverilla oli yleensä jotain muuta tekemistä. Sitten kun tämä toistui monta kertaa, niin alkoi tuntua, että olenkin epätoivottu vieras. Oli aina vaikea kysyä yhtään keltään, että voitko olla koulun jälkeen, kun en tiennyt tykkääkö toi nyt minusta yhtään vai ei. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin kovin herkkä lapsi. Pillahdin itkuun tosi pienestä. Onneksi ystävystyin erään mukavan tytön kanssa 5.luokalla, joka ei hylännyt mua koskaan. Myöhemmin meidän väliin tuli vain mun masennus.

Masennustani ei huomattu. Olin vain outo ja hiljainen. Sitten vasta kun laihduin, minut huomattiin. Perhe huomasi siis. Siitä alkoi sitten elämäni helvetillisimmät vuodet. Poliklinikalla hoitajat ja vanhempani puhuivat, kuinka mä en pysty ikinä itsenäistymään, kun olen niin sairas. Siinäpähän epäilivät. Sori nyt vaan, kun olin kiltti tyttö enkä riehunut kylillä vetämässä viinaa ja tupakkaa, vaan keskityn kouluun. Kiehuin mielessäni, koska tiesin kyllä että pistän haisemaan kun täytän 18. Ja niin tapahtui. Aloin vihdoinkin elää omaa elämää. Join alkoholia heti seuraavana päivänä kun täytin 18. Tutustuin netissä uusiin ihmisiin ja ryyppäsin helvetisti. Halusin pitää hauskaa, mutta etsin myös sydänystävää. Halusin myös syyn lähteä pois kotoa. Sydänystävän löysin ja hänestä tuli eka lyhytaikainen seurustelukumppanini.

Itsenäistyin mielisairauksista huolimatta ja loin elämäni tänne Helsinkiin. Silti melkein kaikki uneni tapahtuvat Elimäellä. En voi päivääkään olla ajattelematta Elimäkeä, vaikka käyn siellä max 2 kertaa vuodessa. Vaikka minulla on ongelmia, minulla on täysin oma elämä, johon Elimäki ei kuulu enää kuin unien muodossa. Se on suuri saavutus. Sitä mä osaan arvostaa. En haluaisi asua missään muualla Suomessa kuin täällä. Nyt mulla on kaksi kotia: Helsingissä ja Espoossa. Tykkään Espoosta myös tosi paljon. Olen asunut jo tosi monessa paikassa. Nyt olen kuitenkin jo 3 vuotta ollut samassa paikassa.

Mun on edelleen paljon mukavampi olla miesten kuin naisten kanssa. En ole ihan varma miksi. Ehkä siksi, että naiset voivat olla todella mukavia, mutta myös juoruakkoja ja selkäänpuukottajia. Miehet ovat rehellisiä. Ne eivät juoni ja kuiski, vaan vetävät vaan rehellisesti turpaan kun joku ärsyttää. Usein naiset puhuu, että heillä on paljon vaikeampaa tässä yhteiskunnassa kun on kauneusihanteet ja kaikki. Mun mielestä miehillä on vaikeampaa. Naisilta hyväksytään heikkoudet. Nainen saa olla heikko. Mies ei voi vapaasti olla herkkä, tunteellinen ja hauras. Silloin häntä kutsutaan ainakin homoksi ja tytöksi. Vähintäänkin epäillään.

Nyt meni ihan ohi aiheen. Mistä mun piti edes alunperin kirjoittaa? Ainiin, masennukseen johtaneet syyt. Masennus aiheutti anoreksian, mutta myös anoreksia lisäsi masennusta. Ne ovat kulkeneet aina käsi kädessä. Sairastuin anoreksiaan 14- tai 15-vuotiaana. Se on ollut elämässäni kaikki nämä vuodet mukana enemmän tai vähemmän. En mä pääse siitä koskaan. Olen nyt hyväksynyt sen. En pysty olemaan normaalipainoinen. En pysty olemaan tarkkailematta painoani. Mulla oli erittäin hyvä vaihe vuonna 2013, kun olin normaalipainoinen, mutta tajusin sitten lopulta, että näytän ihan kamalalta sellaisena. Mulla kilot nimittäin näkyy myös naamassa. Tosi kivaa kun naama on sellanen hirveä pallo. En enää koskaan uskalla lihoa normaalipainoiseksi. Painoni on jojoillut todella paljon näiden vuosien aikana ja siksi olen hyvin heikkokuntoinen. Lihasta on tosi vaikea saada takaisin. Kaikesta huolimatta mun veriarvot oli normaalit eikä mulla ollut edes anemiaa, kun kävin viime viikolla verikokeissa. Multa ei ole koskaan tippunut hiuksia päästä. Ainoat vaivat joita konkreettisesti olen kokenut, ovat heikko kunto, väsymys ja kylmät kädet.

Tämän vuoden alussa alkoi taas vaihteeksi huono kausi anoreksian kanssa. Oikeastaan ensin masennus voimistui noiden koulujuttujen ja muiden pettymysten vuoksi. Sitten alkoi mennä ruokahalu. Alkoi hävettää arvottoman ja epäonnistuneen ruumiini olemassaolo. Halusin sen pienentyvän, vievän vähemmän tilaa (vähemmän mitä hävetä) ja mieluiten katoavan kokonaan. Mulla on todella usein vain sellainen olo, että voisin kuolla tasan nyt. En jaksa enää yrittää. Mä en parane tästä. Paino on laskenut. Se on jo todella alhainen, koska lähtöpainokin oli. En anna sen enää laskea. En halua menettää lihaksiani enää yhtään. Kokkasin tänään itselleni parsakaalikeittoa, mutta söin myös Panun rullakebabin. Sain luvan :)

Mulla on ollut paljon näitä aikakausia, että masennus voimistuu kovasti. Alunperin siihenhän ei ollut selvää syytä. Näin myöhemmin kuitenkin kun olen viettänyt hyvää elämää täällä Helsingissä, melkeinpä parantunut sairauksistani, jokin syy on aina laukaissut ne uudelleen. Olen aina selvinnyt pudotuksista. Mutta tämä tilanne nyt tuntuu jotenkin todella syvältä. Toivottomalta. Loputtomalta. Mä olen nyt oikeasti sössinyt mun elämän ihan lopullisesti tai sitten vain syntynyt tällaiseksi, mutta joka tapauksessa, valoa ei ole enää tunnelin päässä. Siksi mä hain apua. Vaikka en sitä ole ansainnut. Jos avusta ei oo apua, niin tää on sit viimeinen kerta kun mä yritän.

Pakko vaan taas todeta, että kirjoittaminen on ihanaa.