Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja. 

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.