Aikakaudet

Se on vain hyväksyttävä, että tietyt aikakaudet elämässä ovat tulleet päätökseen. Ne kuitenkin jatkavat olemistaan pääni sisällä, muistoina, eivätkä koskaan unohdu. Mulla erottuvat vahvasti hyvät vuodet ja pahat vuodet. Pahoja vuosia on ollut valtavasti, hyviä taas vuosia todella vähän, mutta se pitää minussa pienen toivonkipinän, että hyvä ei ole mahdotonta. Näytti siltä, että blogin aikakausi olisi tullut päätökseen. En kertonut kellekään, että aion jatkaa, kun on sen aika. Olin pitkällä tauolla koko somesta. Saatan kadota taas uudelleen, jos pääni ei kestä. En oikeastaan haluaisi nytkään olla missään, paitsi tässä blogissa. Blogin pitäminen oli aina mukavaa, siihen ei kyllästynyt. Siihen vain tuli joskus taukoja. Kaipaan niitä hyviä aikoja, kun blogien kirjoittelu oli yleistä ja ei vielä ollut erilaisia someja. Oikeastaan kaipaan kaikenlaisia menneitä aikoja. Voisinpa piipahtaa aikakoneella hyvissä muistoissani. En ole varma olenko enää se sama tyttö kuin ennen. Vai olenko sama, mutta nyt aivokemiani ovat eri pitoisuuksissa. Tämä saattaa selvitä vielä. Siis ehdottomasti aion selvittää sen.

Maaliskuun kuulumiset

Moi! Olen jo tuhottoman monta kertaa aloittanut postauksen kirjoittamisen, mutta jättänyt aina kesken. Jos nyt onnistuisin? Tiedän, että täällä käy ainakin pari vakioasiakasta, joten ei tämä hukkaan mene. Aloin tosiaan kirjoittamaan uutta postausta jo elokuussa, mutta nyt ne jutut on niin vanhentuneita, että pitää kirjoittaa kaikki uusiksi. Eikä minulla oikeastaan ole nyt niin paljoa sanottavaa. 

Viime vuosi oli kaiken kaikkiaan todella huono. Kävin läpi karsean jakson elämässäni. Loin pääni sisällä kunnon helvetin. Kenelläkään muulla ei ollut osaa eikä arpaa asiaan. Vittu sentään, kun mä osaan olla julma itselleni.

Kunnialla selviäminen työharjoittelusta oli toki mahtava juttu ja kolme biisiäkin tuli julkaistua. Nyt minulla menee paremmin, mutta tunnen itseni silti varsin masentuneeksi. En ajattele masennustani sairautena, vaan enemmänkin mun perusluonteena. Sen kanssa pitää vain elää. Onhan mulla asiat jees, mutta olo on silti melkein aina huono. Usein tuntuu niin turhalta ja merkityksettömältä koko elämä. Saatana. Tiedän, että olen ainoa henkilö, joka voi muuttaa asennettani. 

Toki opinnot ovat minulle myös tärkeä juttu, mutta olen ollut hidas niiden kanssa enkä ole kovin kiinnostunut arvosanoista. On kuitenkin sellainen tunne, että saan ne kyllä tehtyä, koska ala on 100% mulle sopiva, niin motivaatio on kohdallaan. Viime kesän hyvin sujunut harjoittelu lisäsi itsevarmuutta. Olen pian aloittamassa samassa paikassa ihan oikean työn, kun vähän aikaa sitten laitoin viestiä, että vähän ikävä ois jo ja kysäisin, olisko mulle mitään tarjolla. Eli ihan hyvältä näyttää tulevaisuus alalla. Ja muutenkin. Olen kyllä aika innostunut siitä, mitä elämä tuo vielä tullessaan. Tuntuu, että paljon hyviä juttuja on tulossa.

Ei tässä lopulta kauheasti kuulumisia ollut. Lyhensin tekstiä tuntuvasti. Ei minulla ole kauheasti kiinnostusta kertoa elämästäni, vaikka väittäisin, että mulla olisi nyt paljon mielenkiintoisempia ajatelmia kuin ennen. Kai musta on tullut vanha.

Työtyttö

Suoriuduin 1.lukuvuoden pakollisista opinnoista ja seuraavaksi olisi luvassa työharjoittelua. Mielessäni pyörii kysymyksiä, että miten energiani riittää (pelkään, etten saa nukuttua tarpeeksi) ja mitä jos ne ei tykkää musta ja petän niitten odotukset. Mmh. Muuten olen kyllä iloinen ja innoissani, että olen saanut tämän mahdollisuuden.

Lääkkeen lopettamisesta ei ole tullut oireita, kuten ei koskaan ennenkään. Jospa nyt jatkossa pärjäisin vain vitamiinipillereillä. Ja luonnollisilla menetelmillä, kuten ruualla ja liikunnalla. 

 

Hiukset sekoilee.