Pakko-oireinen elämäni on ollut viime vuosina raskasta. Se on tehnyt kaikesta raskasta. Se on tuhonnut asioita, jotka ovat olleet minulle maailman tärkeimpiä. Jotain pientä onnistuin saavuttamaan eli valmistuin maisteriksi minulle sopivalle alalle. Gradun tekeminen otti aikansa, mutta onneksi sain sen tehtyä, kun en vaatinut itseltäni liikoja. Suurin saavutukseni on se, että olen kuntoutunut ihan hyvin ja päässyt syvimmistä pohjamudista tähän pisteeseen. Lääketiede on ihmeellistä. Yksi lääke on auttanut minua merkittävästi pakko-oireiseen häiriöön: trisyklinen masennuslääke klomipramiini.
Olen tajunnut, että minun olisi pitänyt olla mielialalääkitys päällä jo vuosikausia. Sen puutteen vuoksi olen pärjännyt huonosti viime vuodet. Mutta kun aikuista ihmistä ei ole kukaan enää ohjaamassa oikeille raiteille. Siinä on aika yksin vastuussa ja resurssien mukaan myös tietenkin mitä hoitoa saa ja kuinka paljon. En mä tiennyt paljon mitään masennuslääkkeistä nuorempana. Jälkikäteen kun olen tarkastellut menneisyyttäni ja hoitohistoriaani, elämäni parhaat ajat ovat ajoittuneet aikoihin lääkityksen ollessa voimassa. Fluoksetiini teki mulle ihmeitä aikoinaan. Joillain lääkkeillä ei ollut vaikutusta. Hölmönä ajattelin, että kun menee nyt hyvin, niin mihin sitä enää lääkkeitä tarvitsee. Sitten kesti jonkin aikaa että taas romahdin. En hoksannut syy-yhteyttä kuin vasta jälkikäteen. Nykyään tiedän kaiken mielialalääkkeistä, sillä tutkin olen tutkinut niitä niin pakonomaisesti. Ja niitä on myös tullut kokeiltua.
Oloni paranemiseen auttoi myös muutto. En tykännyt enää paikasta jossa asuin ja aloin suorastaan vihaamaan koko kaupunginosaa. Onnistuin lopulta pääsemään betonihelvetistä todella kotoisaan paikkaan asumaan ja voisin kuvitella olevani täällä tyytyväinen vaikka loppuelämäni. Kotini on kaupungissa, mutta täällä on vehreää ja suojaisaa, ja naapuruston kissat kulkevat ulkona gps-pannat kauloissaan. Naapurin kissaa silittelen usein ja juttelen sille. Se on mun terapiakissa. Kun muutin, niin monet pakko-oireeni jäivät sinne vanhaan asuntoon.
Jonkinlainen uusi vaihe on siis alkanut elämässä. Klomipramiini on tasapainoittanut elämääni. Pakko-oireita on edelleen ja se määritelee tekemisiäni vielä, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin ennen ja monista tavoista olen päässyt eroon. Mulla on ollut myös jo pari vuotta käytössä Opamox nukkumiseen ja Temesta päiväahdistukseen, jotka omalta osaltaan myös helpottavat arkea. En ole saanut enkä hyötynyt muunlaisesta avusta, joten itse olen kiivennyt kuopasta ylös. Kunpa olisin vain aikaisemmin ymmärtänyt tarvitsevani lääkinnällistä apua, niin ettei vuosia olisi mennyt niin paljon hukkaan. Mutta olin jo niin tottunut elämään kärsimyksessä, etten edes tajunnut, miten paha tilanne oli.
Alan pääsemään vähitellen takaisin kiinni elämään, kun päiväni eivät ole pelkkää selviämistä ja tulipalojen sammuttamista. Monta vuotta elin vain omassa pienessä ympäristössäni, jonka sisälle mahtui minun lisäksi syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Se oli elämäni kovinta aikaa ja toivon, ettei sellaista enää ikinä tapahdu. Syön siis lääkkeeni, joka pitää minut jossain määrin järjissäni.
Oloni paranemiseen auttoi myös muutto. En tykännyt enää paikasta jossa asuin ja aloin suorastaan vihaamaan koko kaupunginosaa. Onnistuin lopulta pääsemään betonihelvetistä todella kotoisaan paikkaan asumaan ja voisin kuvitella olevani täällä tyytyväinen vaikka loppuelämäni. Kotini on kaupungissa, mutta täällä on vehreää ja suojaisaa, ja naapuruston kissat kulkevat ulkona gps-pannat kauloissaan. Naapurin kissaa silittelen usein ja juttelen sille. Se on mun terapiakissa. Kun muutin, niin monet pakko-oireeni jäivät sinne vanhaan asuntoon.
Jonkinlainen uusi vaihe on siis alkanut elämässä. Klomipramiini on tasapainoittanut elämääni. Pakko-oireita on edelleen ja se määritelee tekemisiäni vielä, mutta pienemmässä mittakaavassa kuin ennen ja monista tavoista olen päässyt eroon. Mulla on ollut myös jo pari vuotta käytössä Opamox nukkumiseen ja Temesta päiväahdistukseen, jotka omalta osaltaan myös helpottavat arkea. En ole saanut enkä hyötynyt muunlaisesta avusta, joten itse olen kiivennyt kuopasta ylös. Kunpa olisin vain aikaisemmin ymmärtänyt tarvitsevani lääkinnällistä apua, niin ettei vuosia olisi mennyt niin paljon hukkaan. Mutta olin jo niin tottunut elämään kärsimyksessä, etten edes tajunnut, miten paha tilanne oli.
Alan pääsemään vähitellen takaisin kiinni elämään, kun päiväni eivät ole pelkkää selviämistä ja tulipalojen sammuttamista. Monta vuotta elin vain omassa pienessä ympäristössäni, jonka sisälle mahtui minun lisäksi syömishäiriö ja pakko-oireinen häiriö. Se oli elämäni kovinta aikaa ja toivon, ettei sellaista enää ikinä tapahdu. Syön siis lääkkeeni, joka pitää minut jossain määrin järjissäni.
Olisin halunnut jatkaa siitä, mihin jäin. Maailma johon terveempijärkisenä palasin, ei vaan ollut enää ihan entisensä. Muut ihmiset olivat menneet eteenpäin elämässään sillä aikaa kun olin "poissa". Kaikkea ei voi saada enää takaisin sellaisena kuin se oli. Jotkut ihmiset ovat sellaisia, etteivät vuodet tai muuttuneet olosuhteet pyyhi heidän merkitystään pois. Jotkin asiat merkitsevät yhä paljon, mutta elämä ei aina jatku siitä kohdasta, johon sen kerran jätti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti