Olen saapunut Elimäelle. Pitkästä aikaa. Isoäidillä on
80-vuotisjuhlat. Kaikki lähimmät sukulaiset ovat myös saapuneet sinne. Istun
entisen kotini takapihalla. Olen kasannut kaiken rohkeuteni tullakseni taas
lapsuudenmaisemiin ja sukulaisten pariin. On ilta ennen
juhlapäivää. Pimeää. Kaikki sukulaiset ovat kokoontuneet kotiimme valmistautumaan
huomiseen, mutta minä olen eristäytynyt takapihalle. Istun riippumatossa ja
kuuntelen kuinka äiti puhuu sukulaisten kanssa. Siitä, miten minä pilaan
varmasti juhlat. Muistatteko kun kerran oli tarjolla spagettia ja Linda pilasi
kaiken syömisvammailullaan. Ja kuinka mä olen juhlissa vain hiljaa ja masistelen.
He puhuvat minusta kovaan ääneen. Kuinka minä pilaan kaiken. Aina. Koska olen
hiljainen. Olen masentunut. Saatan saada raivokohtauksen ruokapöydässä. Tiesin,
ettei ollut hyvä idea tulla tänne. Olen nyt jo pilannut kaiken
olemassaolollani. Minun pitäisi mennä jo sisään syömään iltapalaa, mutta kaikki
menee varmasti pieleen. En haluakaan olla täällä yötä. Haluan mennä turvaan
Panun luo. Soitan Panulle, mutta siellä vastaakin mun exä. Se valittaa duunistaan
eikä kuuntele mua. Yritän vielä kerran soittaa Panulle, mutta se oikea Panu ei
vastaa. Meidän pihalla on traktori. Sen renkaat on tehty heinäpaaleista. On yö
ja kaikki ovat varmaan jo nukkumassa. Hyppään traktoriin ja lähden ajamaan salaa
pois. En osaa hallita sitä ja ajan todella huonosti. Heinäpaalit irtoilevat yksitellen.
Kotitaloomme syttyy valot. Poliisit ovat mun perässä. En ole päässyt pitkälle
ja kaikki renkaat ovat jo irronneet. Traktori kaatuu ja mä putoan tien reunalle.
Tien vieressä on syvä joki. Mun on pakko hukuttautua sinne. Raahaudun sentti
sentiltä ihan tien reunalle. Poliisit yrittävät repiä minua mukaansa. Enää muutama sentti niin tipahdan jokeen. Vihdoinkin kehoni putoaa veteen. Ihmiset hyppäävät perääni
pelastamaan minua, mutta kaikkien ote lipeää. Olen ollut veden alla todella
kauan. Voisin uida pinnalle. Lopulta joku kysyy minulta, että uitko pinnalle
nyt vai kuoletko lopullisesti? Minulla on muutama sekunti aikaa päättää. Mä
haluan kuolla. Ja niin mä vajoan pohjaan. Joen pohjassa on kaikki muistot mun
edelliseltä elämältä. Kuvia, joissa mä olen vielä nuori ja halailen ihmisiä
onnellisen näköisenä. Valokuvissa näkyvät ihmiset tulevan hyvästelemään minut. Saan
kauheasti kehuja. Kaikki syntini on annettu anteeksi. Liikkuvissa kuvissa
veljeni, (jota ei edes ole) kehuu minua: ”Oot ihana! Mä rakastan sua.” Mä
vastaan hymyillen ja rauhallisesti. ”Et rakasta. Sä rakastit. Mä olin ihana. En
ole enää. Muistakaa se”.
Muut muistavat minut ihanana tyttönä, mutta mä vajoan likaiseen
pohjaan ankeiden muistojeni kanssa.
Näin tätä unta tänään. Se oli ihan normaali uni mulle. Unissa olen aina jumissa Elimäellä ja yritän soittaa Panulle, mutta kädet eivät tottele tai numerot eivät toimi. Tänään näin myös unta, että olin joutunut ajassa taaksepäin ala-asteelle. Muistoni eivät silti olleet pyyhkiytyneet mihinkään.
Ensi viikolla on oikeasti ne 80-vuotisjuhlat. En usko, että tilanne tekeytyy ihan noin dramaattiseksi, että mielummin kuolen joen pohjaan kuin menen juhliin, heh. Mä en onneksi ole enää se nuori angstinen Linda, mutta silti mä olen aina minä. Voisinpa olla vain se, joka olen sillä hetkellä. Kuin yksi valokuva. Yksi katse. Yksi lause. Mutta mä joudun olemaan sitä kaikkea, mitä mä olen ennenkin ollut. Ja siksi en voi ikinä päästä eroon mun painajaisista.
May:Daylla on tähän tunnelmaan täydellisesti sopiva biisi. Voit kuunnella sen Spotifystä.
