Hemmetin syömishäiriö

Ajattelin, että en jauhaisi täällä enää niin paljon syömisjuttuja, ja olen ollut ihan kahden vaiheilla tämänkin postauksen kanssa. Ehkä mä nyt vielä kerran voisin vähän kertoa ajatuksistani. Tässä on ensimmäisenä teksti, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten. En lopulta kehdannut postata sitä heti.

"Kroatianmatkan aikana ja vähän sen jälkeen vapauduin hieman syömishäiriöajatuksista ja olo oli rennompi. Olen iloinen, että olen kokenut "valaistumisen", ja alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Kaikesta kivasta huolimatta mulla on ollut huonojakin päiviä ja vaikeita fiiliksiä. Nukkuminen on vaikeaa ilman ketipinoria. En voi syödä ruokaa ajattelematta sen kaloripitoisuutta. Pelkään koko ajan, että paino nousee, vaikka tiedän että se olisi vain hyväksi. Keho ei nyt toimi niin kuin pitäisi.

Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut viime aikoinaa aika pakkomielteiseksi ja vähän pelokkaaksikin. Yritän välttää kaikkea turhaa niin hyvin kuin pystyn ja syödä vain terveellistä ja vähärasvaista ruokaa.  Onko mulla ortoreksia? Ehkä, tai sitten tämä on vain väliaikaista. Tätä ei ole jatkunut vielä kovin kauaa. Olen kyllä tosi tyytyväinen, että olen saanut itsekurini takaisin. Olen tehnyt kauniina päivinä pitkiä kävelylenkkejä. Olen nauttinut, mutta olen ollut kyllä aika loppu kun olen palannut kotiin. Uskon kyllä liikunnan olevan ehdottomasti vain hyväksi minulle. En haluaisi enää laihtua, sillä siinä häviää aina lihaskudosta. En aio näännyttää itseäni. Haluan että kuntoni nousee. Haluan olla aktiivinen. Olen jaksanutkin olla. Syön kai tarpeeksi, mutta jatkuva ruuan ajattelu stressaa. Päivistä on tullut yhtä suorittamista syömisten suhteen. Jos sorrun johonkin kiellettyyn, olen epäonnistunut. Mun nimittäin usein tekee mieli jotain hyvää. Siis en mä pahaa ruokaa muutenkaan syö, mutta tarkoitan sellasta, missä on paljon kaloreita. Jos kotona on jotain hyvää, en voi vastustaa sitä. Jos kokkaan liian hyvää ruokaa, ahmin itseni ähkyyn. (Nyhtismössökin on näköjään liian hyvää, kun söin sitä ähkyyn asti, mutta saipahan proteiineja...) Tekisi nimittäin useammin mieli jotain herkkuja. Mutta miksi ihmeessä ees pitäisi syödä herkkuja ja rasvassa lillunutta ruokaa? Miksi olen henkisesti näin ahne? Itse asiassa  siitähän mä sain potkua tähän uuteen ruokavalioon, kun suklaan/leivosten/sipsien/liian rasvaisen ruuan syömisestä tulee aina huono ja ikävän turvonnut olo. Ja se hetki, kun se ihana suklaapala on suussa, kestää ihan naurettavan vähän aikaa. Pienen nautinnon takia joutuu siten olemaan loppuillan paskassa olossa. En välttämättä menetä edes paljoa kieltäytymällä herkuista. Nautin suuresti kuitenkin paljon terveellisimmistä ja yksinkertaisemmista ruuista, kuten tuoreesta rapeakuorisesta ruisleivästä.

Mun oli pakko kieltäytyä hoidosta syömishäiriöklinikalla. Se vain lisäsi mun oireilua. Tuli jotenkin sellainen olo, että nyt pitää olla kunnon anorektikko, kun kerta käyn täällä. Ihan naurettava ajattelutapa, mutta kaikki syömishäiriöiset kyllä tajuaa. Vaa'allekin pitäisi mennä joka kerta ja mua hävettää, jos se on noussut. En halua että kukaan muu näkee painoani. Hoitaja kysyi minulta oletko koskaan oksentanut. Mua alkoi hävettämään, että olen ollut 12 vuotta enemmän tai vähemmän anorektikko enkä ole ikinä oksentanut! Sitten mä opettelin sen. Ja nyt mä sitten joskus oksennan (yksin ollessani), jos syön mielestäni jotain "ylimääräistä". Joten, en enää oikein uskalla syödä mitään herkkua tai ylimääräistä (mikä saattaa tarkoittaa yhtä weetabixia).

Ei kai siitä periaatteessa ole haittaa, että syö terveellisesti. Huolehdin kuitenkin proteiinin, kalsiumin ja c-vitamiinin saannista, ja hiilareita nyt tulee itsestään. Ainiin, rasvat. No niitä mä välttelen, vaikka tiedän että ne olisi hyväksi. Tää liiallinen tarkkailu tekee mut kuitenkin normaalia ärtyneemmäksi ja varmaan masentuneemmaksikin. Tavallaan tahtoisin saada painoa. Tavallaan en. Haluaisin lihaksia. Mutta siihenkin tarvittaisiin enemmän kaloreita. Tavallaan ärsyttää, etten näytä luurangolta ja siten uskottavalta anorektikolta.

Masentavaa, että joudun kestämään syömishäiriötä koko loppuelämäni. Jos en aina fyysisesti, niin ainakin henkisesti. Mitä järkeä lihoa normaaliksi, kun sitten alkaa vaan ahdistaa enemmän ja taas pitää laihduttaa. En pääse tästä ikinä eroon. En keksi edes mitään järkevää syytä, miksi jatkan tätä. Tiedän, että mua rakastetaan tällaisena kuin oon ja lihavampanakin. Painoin kuitenkin reilu 10 kiloa enemmän, kun Panun kanssa tavattiin. Tiedän, että syömishäiriö ei ole mikään erillinen olento ja että kaikki tämä tapahtuu omasta tahdosta, mutta nyt musta oikeesti tuntuu siltä, että anoreksia/ortoreksia on joku kiusaaja, joka haukkuu mua läskiksi ja päättää mitä mä saan syödä. Jos vaa'an luku pysyy samassa, se on ihan ok. Olen kuitenkin hiukan epäonnistunut, jos se ei ole pienempi kuin edellisellä kerralla. Viis siitä haluanko edes laihtua. Noh, joka tapauksessa pistän anoreksialle sen verran vastaan, etten laihdu enää, koska en halua menettää vähäistä ja arvokasta lihasmassaani."

*

Minulla on siis ollut paljon sellaisia päivä ja hetkiä, jolloin olen ajatellut, etten enää jaksa taistella anoreksiaa vastaan. Nyt kun alan vihdoinkin olemaan henkisesti paremmassa jamassa kuin talvella, on minulla alkanut kasvamaan myös tahto pistää anoreksia kuriin. Olen antanut itselleni nyt luvan syödä rennommin ja olen valmis hyväksymään sen, että painoni nousee muutaman kilon. Ei siis ihan normaaliin lukemaan asti, mutta tiedän, mikä on se lukema, jolloin keho toimii. En ole luonnostaan ihan näin hoikka. Todella ristiriitaisia tuntemuksia herättää, kun saan kehuja vartalostani. Koska olen tällainen vain sen takia, että mulla on anoreksia. Mielummin mä haluaisin, että musta pidettäisiin sellaisena kuin oikeasti oon. En tiedä, mikä mun biologinen paino on, koska sairastuin niin nuorena. Se oli 52 kiloa korkeimmillaan, kun olin vielä terve. Sen korkeammaksi se ei noussut silloinkaan, kun myöhemmin "paranin" hetkeksi aikaa ja annoin painon nousta vapaasti. En tiedä paljonko mun kannattaisi painaa. Mun täytyy nyt vain toimia mun oman pääkopan mukaan. Painaa sen verran, kuin mä henkisesti pystyn. 

 Haaveilen todellakin, että voisin keskittyä vain itse elämään ja ympäröimääni maailmaan. Lopettaa itseni vertailu muihin. Lakata suremasta sitä, millainen olen ja millainen en ole. Jo se, että annoin itselleni luvan syödä rennommin ja "lihoa", on parantanut mielialaani. Nautin kaikkea terveellistä, kuten ruisleipää, nyhtöä, härkistä, soijajuttuja, ym. vegeherkkuja, puuroa, vihanneksia ja hedelmiä. Herkkujen syöminen tuntuu edelleen väärältä enkä edes uskalla ostaa/kokata kotiin mitään erikoishyvää, koska sitten kuitenkin syön liikaa ja pitää oksentaa.

 Olen myös ottanut sellaisen asenteen, että teen vain niitä asioita, jotka tekevät oloni hyväksi, en sellaisia, jotka tekevät oloni huonoksi. Välillä se on vaikeaa, mutta on se jo jonkin verran toiminut.

 

Tärkeimmät elämänohjeeni ovat nyt:
1. Ole vähemmän tietokoneella.
2. Älä selaile instassa täydellisten ihmisten kuvia.
3.Älä vertaile itseäsi muihin, keskity vain omiin tavoitteisiisi.
 4. Ole aktiivinen.
5. Käy ulkona.