Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuolema. Näytä kaikki tekstit

12. kesäkuuta 2020

Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.

14. toukokuuta 2020

Masennus ja sosiaalisuus

Olen usein miettinyt, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Tuntuu väärältä olla masentunut, kun perusasiat ovat olleet kuitenkin hyvin. En pidä hyviä asioita elämässäni itsestäänselvyyksinä vaan tiedostan, että minulla on tapahtunut satumainen onni, että olen syntynyt Suomeen ja saanut hyvät lähtökohdat elämälle. Välillä olen miettinyt, että olen vain paatunut milleniaali, joka ei osaa elää. Se on varmasti yksi tekijöistä, mutta olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että kyse on myös aivokemioista ja osittain geeneistä. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin viime kesänä ja uskon siihen olevan osasyynä lääkityksen aloittaminen. Kaikkiin huomattavan hyviin jaksoihin elämässäni liittyy mielialalääkkeet. Vai voiko kyse olla vain siitä, että niinä hetkinä kun olen hakenut apua ja saanut lääkkeet, olen ollut yleisestikin sellaisessa mielentilassa, että haluan muutoksen elämään ja uskon parempaan tulevaisuuteen? Kyllä mä edelleen mietin, että kyse voi olla sattumasta enkä luota lääkkeisiin täysin. En silti aio ottaa riskiä ja lopettaa niitä ainakaan moneen vuoteen. Totuus selviää ajan kanssa. Parempaan oloon on toki vaikuttanut myös ihan vaan se, että aika on kulunut, olen taas vuoden viisaampi ja itselleni armollisempi.

Joskus minulla oli tapana mietiskellä, että nuoruus on mennyt hukkaan ja miksi en nauttinut elämästä täysillä. Miksi en ottanut rauhallisesti ja ollut stressaamasta asioista. Kunpa en olisi käyttänyt aikaani niin huonosti. Voin kuitenkin jo hyvin mielin antaa itselleni anteeksi, sillä nuorena on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä asioita sitä perspektiivistä, josta ne vanhempana näkee. Vakavasti masentuneena ihmisenä en olisi voinut tehdä asioita toisin. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori, joten on vielä aikaa ottaa menetetyt vuodet takaisin. Mielessäni kuitenkin välillä pyörii pelko, että sama masennus- ja ahdistuskierre vaan jatkuu ja huomaan vasta vanhuksena, että tulipas käytettyä elämä huonosti. Masennusta on mahdollista helpottaa ohjailemalla omaa mieltä, mutta vaikean masennuksen hoitoon tarvitaan myös muiden apua. Synkän mielen kanssa kahdestaan eläminen on helvettiä. Olen joutunut sen kokemaan. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut vuosin aikana on se, että älä haudo ongelmiasi yksin. Pienetkin ongelmat saattavat paisua ihan järjettömiin mittasuhteisiin. Usein asioihin on olemassa ratkaisu, kunhan annat muiden auttaa.

Olen paljon miettinyt näitä kuolemajuttuja ja ahdistunut siitä, kuinka lopullista se on. Minulla on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että olen saamassa tästä pelosta entistäkin suuremman voimavaran itselleni. Vuoden aikana olen muuttunut valtavasti. Vaikka aika ajoin saatan olla järkyttävän ahdistunut ja masentunut, kokonaismielentilani on kohonnut huimasti. Tiedostan aivan kaiken, mitä ajattelen ja teen ja tiedän, missä asioissa ylireagoin ja missä en. Silti tunteitaan on vaikea hallita. Tiedostaminen auttaa kuitenkin jo paljon hallinnan saamisessa. Tiedostan kuolevaisuuteni joka päivä. Vaikka ei olekaan kovin tervettä ajatella sitä niin paljon, niin se auttaa mua elämisessä. Rakas lukijani SL kirjoitti hyvin, kuinka asiat kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Se on niin totta. En voi sille mitään, että me eletään, vanhetaan ja kuollaan. Maailma nyt vain toimii niin. Oon saanut ihan mielettömän hienon mahdollisuuden, kun olen päässyt syntymään tähän maailmaan, tähän paikkaan, juuri tänä aikakautena. En kuitenkaan kärsi niin pahoista mielisairauksista, ettenkö voisi yrittää tietoisesti ohjailla mieltäni ja ruveta muuttamaan itseäni. Haluaisin siis poistaa elämästäni ne asiat, jotka ylläpitävät masennustani. Monet näistä asioista ovat vaikeasti hallittavissa, eli ne pääkopan sisällä olevat asiat, kuten vaikkapa huonot unenlahjat ja luonteenpiirteet. Ja sitten on vielä ne geenit ja aivokemiat. Joitain asioita voi halutessaan kehittää. Oon esimerkiksi usein oon miettinyt että mä nyt oon tällainen epäsosiaalinen masispaska, joka ei osaa olla ihmisten kanssa. Mutta oon huomannut, että kyllä mä oikeastaan osaan, jos vain pystyn pääsemään hetkeksi ulos siitä masennussumusta, ujoudesta ja sosiaalisista peloista. Kun olen vaikka puhunut hoitajan kanssa tunnin puhelimessa, niin sen jälkeen olo on yleensä levoton ja olen tosiaankin alkanut janoamaan lisää sosiaalisuutta. Hän sanoi, että en vaikuta yhtään ujolta ja olen hyvä analysoimaan itseäni. Se tuntui ehkä maailman suurimmalta kehulta. Myös kaikenlaiset positiivissävytteiset kanssakäymiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa virkistävät mieltäni. Blogin kirjoittaminen ja kommentteihin vastailu ovat antaneet mulle myös ihan uudenlaista sosiaalista energiaa.

Sitten kun mä muutaman päivän muhin itsekseni enkä kirjoita tai puhu kellekään, niin sosiaalinen innostus laskee saman tien ja siihen fiilikseen on taas vaikea päästä. Myös masennus pahenee. Haluan siis elämääni lisää sosiaalisuutta, mutta silti mä pelkään ihmisiä. Pelkään, etten ole tarpeeksi kiinnostava, puhelias, kiva ym. ja siksi olen tietoisesti jäänyt yksin. En uskalla tavata nettituttujani, koska pelkään pettäväni odotukset. Tiedän, että osaan olla myös seurassa ihanan hullu ja puhelias, mutta se vaatii minulta paljon, että pystyn tuomaan oikean minäni esille. Uusien ihmisten kanssa sen yrittäminen vie niin paljon energiaa, että väsyn hyvin nopeasti, luovutan ja muutun mielenkiinnottomaksi. Aika lailla tämän takia olen yksinäinen. Sinänsä oma valinta, mutta pelot on kuitenkin ne, jotka hallitsee tätä. Mun suurin unelmani olisi opetella ulos tästä luonteenpiirteestäni. En tarkoita sitä, että haluaisin nyt olla kaikkien kaveri ja ruveta käymään sukujuhlissa. Ei, olen edelleen introvertti enkä muuksi muutu. En kaipaa suurta kaveripiiriä enkä saa sosialisoinnista irti niin paljon kuin muut yleensä. Haluan edelleen haahuilla kaupungilla ja luonnossa mielummin yksin kuin seurassa ja jäädä mielummin kotiin kuin lähteä juhliin. Haluan vaan peloista eroon edes jonkin verran, koska silloin elämäni muuttuisi paljon mielekkäämmäksi. Todellisuudessa en ole yhtään huonompi ihminen kuin muut eikä mun jutut ole kovinkaan paljon paskempia kuin muiden keskivertoihmisten jorinat. Haluaisin vain yrittää muistaa sen koko ajan. Vain muutama vuosikymmen viimeistään niin olen mullan alla. Vituttaisi vielä haudassakin, jos olisin antanut pelkojen hallita elämääni.

3. toukokuuta 2020

Syömishäiriökuulumisia

Olen elänyt anoreksian kanssa enemmän tai vähemmän jo 14-vuotiaasta asti. Suurimman osan ajasta olen ollut alipainoinen, välillä vakavasti ja välillä lievemmin. Painoa on tullut aina kontrolloitua melko tiukasti, mutta yhdessä vaiheessa olin jonkin aikaa normaalipainoinen sairastumisen jälkeen. Viime vuonna laihduin enemmän kuin vuosiin. Tällä kertaa syömishäiriökäyttäytyminen oli kuitenkin erilaista. En ruvennut laihduttamaan tarkoituksella enkä halunnut olla liian laiha ulkonäön vuoksi. En pidä ylilaihuutta enää kauneusihanteenani enkä koe hyötyväni alipainosta mitenkään. Reagoin kuitenkin suruun, ahdistukseen, stressiin ja masennukseen usein syömisen kautta. Minun on vaikeaa syödä tarpeeksi, jos olen henkisesti todella rikki. Paino putosi osittain itsestään, toisaalta tiukasti juurtuneet anorektiset tavat ajoivat minut taas noudattamaan vähän liian yksipuolista ruokavaliota. Tunsin kaiken kaikkiaan olevani epäonnistunut ihmisenä ja ihan totaalisen väsynyt mielenterveysongelmiini, joten syksyllä päätin sitten vihdoin soitella terveysasemalle. Hain oikeastaan apua ahdistukseen ja masennukseen, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa minua anoreksian kanssa. Halusin ehdottomasti heti masennuslääkereseptin ja mieluiten joku sama mitä olin aikaisemmin syönyt. Minulla on ollut elämässä kausia, jotka ovat olleet parempia ja kaikissa näissä on jotain yhteistä: oon syönyt SSRI-lääkkeitä tai Voxraa. SSRI-lääkkeiden aloittaminen uudestaan oli ratkaisevan hyvä päätös. Sen jälkeen ahdistushäiriö on lievittynyt hiukan ja pystyn paremmin olemaan itseni kanssa. Mun masennukseen sairastumiseen 14-vuotiaana ei ole mitään tiettyä syytä, joten uskon, että mun aivoissa on vaan perustavanlaatuisesti vikaa. Mulla oli pitkän aikaa tosi epäilevä suhde SSRI-lääkkeisin ja jossain vaiheessa aina lopetin ne ja joskus söin eri tavalla vaikuttavaa Voxraa. Nyt oon kuitenkin tajunnut, että mä todella tarvitsen lääkitystä. Ei ne mua paranna, mutta helpottavat oloa merkittävästi.




Aloin viime syksynä käymään kuntosalilla ja se oli elämäni paras päätös, sillä se auttoi mua hyväksymään painonnousun. Mulla kun oli sellainen laihaläskiksi tulemisen pelko. Lähes päivittäinen salirutiini motivoi mua syömään enemmän oikeaa, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Se auttoi myös hyväksymään muuttuvan kroppani, kun tiesin, että painon mukana tulee jonkin verran myös lihasta ja minusta tulee pahempikuntoinen ja terveempi. Menkat ja muut naiselliset jutut ovat palanneet ja uusi terveempi keho tuntuu ihan mielettömän hyvältä.




Reilu vuosi sitten löysin sattumalta netistä keskustelun, joissa puhuttiin mun vartalosta. Keskustelu ei alun perin liittynyt minuun, mutta joku mainitsi minut siinä positiivisella tavalla. Sitten kuviani tutkittiin  ja mun sanottiin mm. olevan laihaläski ja liian läski anorektikoksi. Negatiivisen ja kateellisen keskutelijan ajatusmaailma: "hitsi toi tyttö on laiha...pakko haukkua sitä jotenkin....hei se vois olla vaikka laihaLÄSKI. Huh, nyt tuli parempi mieli." Ja tästä aiheesta sitten jauhettiin siellä. Myöhemmin keskustelusta siivottiin kommentteja. Voin saman tien nollata tuon laihaläskivertauksen. Olin juuri noina aikoina eli 2018 joulukuussa käynyt kehonkoostumusmittauksessa. En ollut silloin niin laiha kuin viime kesänä, vaan huomattavasti paremmassa kunnossa ja silti rasvaprosentti oli vain 10. Ja viskeraalirasva, eli sisäelinten ympärille kertyvä haitallinen rasva-arvo oli pienin mahdollinen. Mietin viime kesänä sitä keskustelua ja että oonkohan niiden mielestä jo tarpeeksi laiha kun painoni alkaa 3:sella. Olenko jo tarpeeksi laiha anorektikoksi? Hölmöä miettiä jotain keskustelua netissä, sillä kaikista, jotka ovat vähänkin esillä, kirjoitetaan paskaa. Kaikki sitä joutuvat kestämään. Mutta mä en vaan voi sille mitään, että olen herkkis ja ikävät kommentit jää pyörimään päähän. Oon kyllä karaistunut noista ajoista ja olen vähitellen alkanut oppimaan olemaan miettimättä, mitä muut ajattelevat.




Lihasvoimani parani todella paljon puolen vuoden aikana, kun kävin salilla. Nyt ne varmaan ovat surkastuneet pois sen jälkeen kun kuntosalit menivät kiinni. Meni samalla motivaatio ruuanlaittamiseen. Paino ei kuitenkaan ole laskenut. Olisin halunnut käydä uudelleen kehonkoostumusmittauksessa tänä keväänä, mutta en ehtinyt. Tuntuu, että olen melkein parantunut anoreksiasta...tai sitten minulla on vain hyvä vaihe. Olen ennenkin luullut parantuneeni ja sitten kävikin taas huonosti. Tykkään niin paljon terveestä kehostani etten keksi yhtään syytä, miksi haluaisin sairaan kropan. Mutta kun kyse ei ole aina siitä, että mä haluan laihtua. Jotkut ikävät tapahtumat, epäonnistuminen tai mielen häiriöt ovat aina ajaneet mut takaisin alipainoon. Paino alkoi viime vuonna pahimmillaan 3:sella. Mua kauhistutti, kuinka mun rintalasta paistoi enkä saanut näkyviin yhtäkään vatsamakkaraa, vaikka kuinka istuisin lytyssä. Mä aloin jo pelätä kuolemaa. Enää ei tarvitse pelätä, mutta mä mietin silti kuolemaa joka päivä. Tämä alkoi siis jo yli kaksi vuotta sitten, kun muhun iski yhtäkkiä ihan hallitsematon kuolemanpelko. Mietin itseni ja läheisteni kuolemista, ruumisarkussa mullan alla heräämistä, ikuista tiedottomuutta, maailmankaikkeutta ja ajoin itseni näillä ajatuksilla ihan hulluuden partaalle. Tällainen uudenlainen kuoleman tiedostaminen haittaa ehkä hitusen mun elämää, mutta se vaikuttaa myös positiivisesti, kun en pidä elämää enää itsestäänselvyytenä, vaan mietin kuolemaa joka päivä. En kuitenkaan enää ahdistu siitä, vaan se on vain osa mun perusmielentilaa.

17. kesäkuuta 2018

Elämässä eteenpäin

Viime talvena olin nykyistä masentuneempi ja heikompi. Tammikuussa muhun iski se järjetön kuolemanpelko. En käsitä, miksi se iski niin voimakkaasti. Ne kaksi viikkoa olivat elämäni kauheimpia aikoja. Mietin vain sitä, kuinka me kaikki lopulta kadotaan täältä ja kuinka surullista se on. Jonain päivänä mä vaan nukahdan enkä herää enää koskaan. Siinä se sitten oli. Elämä on tosi lyhyt aika. Aika menee nopeasti. Pian huomaan olevani siinä iässä, jolloin luonto päättää, että tää oli nyt tässä ja mä rupean rapistumaan. Jo 30 vuoden ikäisenä elimistössä alkaa tapahtumaan muutoksia, jotka lopulta johtavat kuolemaan. 

Olen päässyt onneksi eroon tuosta pahimmasta ahdistuksesta. Välillä saatan taas ruveta pelkäämään, kun näen esim. ahdistavia uutisia. Vaikka fyysisesti alkaisinkin pian rapistumaan, niin henkisen puoleni suunta on ylös päin. Minusta on tulossa myös fyysisesti vahvempi. Tuloksia on tullut näiden kuukausien aikana nopeasti, sillä olin aiemmin niin rapakunnossa. Vanhenemista voi onneksi hidastaa paljon elämällä terveellisesti.

Musta tuntuu, että nyt on se aika, kun mä alan pääsemään elämässä eteenpäin. Se siis tarkoittaa minulle henkisen ja fyysisen tasapainon löytämistä. Kuoleman tiedostaminen ja säännöllisen liikunnan aloittaminen ovat olleet avaintekijöitä, jotka ovat vieneet eteenpäin. Ensimmäinen asian ansiosta arvostan nyt enemmän elämää. Jälkimmäisen ansiosta olen piristynyt paljon. Aion lopettaa masislääkkeen käytön nyt, sillä en usko sen auttavan minua enää yhtään. Aion tästä lähtien hoitaa masennusta ihan luonnonmukaisin keinoin: syömällä monipuolisemmin ja vapaammin sekä liikkumalla säännöllisesti. Nuo ovat todella tärkeitä juttuja. Bodypumpin ja kahvakuulan sijaan olen alkanut käymään lähinnä vain astangajoogassa. Se on huomattavasti hauskempaa ja se kehittää kehoa monipuolisemmin.

Kesän tuleminen on myös toki ratkaisevasti nostanut mielialaani. Talvi ja syksy ovat tosi ikäviä vuodenaikoja. Silloin vain odottaa, että ne loppuisivat. Kylmyys ja harmaus masentaa. Kyllä mulla on edelleen välillä sellainen tyhjä ja heikkokin olo. Nukkuminen on vaikeaa. Mutta ei kaikki noin vain heti muutu. Mun pitää vielä työstää paljon asioita. Tärkeintä on, etten anna enää itseni vajota takaisin syvään masennukseen ja syömishäiriöiseen elämään. En saa ottaa asioita liian vakavasti, mutta en myöskään suhtautua kaikkeen hällä väliä-tyyliin. Tänä kesänä laitan itseni kuntoon.


Tämän kesän alku ei varmaan unohdu ikinä. Helteet tulivat superaikaiseen. Paljon "pelkoruokien" syömistä ulkona ja hyvää mieltä siitä. Monta retkeä Seurasaareen.












































Ankkaemo oli tosi äkäinen lokille. Yleensä sorsat ei pärjää lokin nopeudelle (ja röyhkeydelle), mutta tää pisti lokin kuriin.











Seurasaari





Tässä on nyt se Elimäeltä ryöstetty antiikin temppeli!








Lähemmäs ei päästy, koska portti oli kiinni. Museotalot suljetaan jo kello 17.


Kyllä nyt kehtaa retostella että oon Elimäeltä.

13. helmikuuta 2018

En voi olla miettimättä kuolemaa




Olen viime aikoina lukenut netissä kuolemaan liittyviä juttuja. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, vaan olen useinkin päätynyt murha.infoon ja muiden mutkien kautta lukemaan kauheista kuolintapauksista. Olen aina päässyt niistä jutuista yli ja jatkanut elämääni. En ole alkanut miettimään omaa kuolemaani. Kuolema on ollut minulle vain yksi asia muiden joukossa enkä ole miettinyt sitä pahemmin. Ainakaan pelokkaalla mielellä.

Eräänä päivänä taas päädyin lukemaan jotain. Se lähti varmaan jostain uutisesta. Olisiko se ollut se magneettikuvauslaiteonnettomuus HS:ssä. Yleensä kun luen kauheista ihmiskohtaloista, ahdistun, mutta voin lohduttautua sillä, että ei mulle käy noin. Mä vietän turvallista elämää. Suomi on turvallinen. Olen hyvässä asemassa. Noin pahoja asioita tapahtuu vain Intiassa.

Mutta tällä kertaa mun päässä jotenkin naksahti. Mä aloin ihan tosissani ajattelemaan mitä kuolema on. Kuinka se oikeasti tulee minunkin kohdalleni. Mitä sitten tapahtuu? Mihin mä joudun? Mitä jos se sattuu? Joudunko ikuiseen pahaan uneen? Mitä jos mä herään haudassa? Mä en halua maan alle! En myöskään haluaisi tulla poltetuksi. Mua alkoi pelottaa yhtäkkiä aivan jumalattomasti. Kuolema tulee tapahtumaan myös minulle. Mun elämä loppuu. En näe enää ikinä rakkaitani. Mua alkoi heikottaa, muutuin fyysisesti veltoksi ja itkin. Monta kertaa sen illan aikana. Tuosta on nyt yli viikko. Sen jälkeen olen itkenyt joka yö ja saanut ahdistuskohtauksia. En ole koskaan tuntenut tällaista ahdistusta. En ole tuntenut mitään henkisesti ja fyysisesti näin lamaannuttavaa ja kauheaa. Mun kurkkua alkaa kuristaa, kun ajattelen sitä. Yritän ajatella jotain muuta, mutta en pääse tuosta asiasta yli. Yleensä olen murehtinut ihan pikkuasioita, päässyt niistä yli ja tajunnut, että mulla on kaikki ihan hyvin. Mutta tää on sellainen asia, joka ei ole pikkujuttu ja se tulee tapahtumaan. Kaikki loppuu enkä pääse enää ikinä takaisin. Siis tätä pelkoa ei voi sanoin kuvailla...

Olen elänyt elämääni tähän asti miettimättä kuolemaa. Olen ajatellut oman kuolemani ihan hyvänä asiana. Nyt vaan jotenkin tajusin, mitä se oikeasti on ja kuinka lopullista se on. Nyt mulla on koko ajan sellainen tunne, että kuolema vaanii mua joka nurkan takana. Pelkään, että mun sydän yhtäkkiä pysähtyy tai selkäydin rikkoutuu. Pelkään joka automatkalla, että joku kännikuski ajaa meidän päälle. Pelkään, että saan jonkun hirveän sairauden ja kuolen hitaasti kituen. Pelkään vanhenemista. Pelkään, että kuolen vanhana yksinäisenä, ilman että kukaan pitää minua edes kädestä kiinni. Pelkään, että joudun ihan yksin johonkin pimeyteen enkä näe enää ikinä ketään.

Mua ahdistaa niin älyttömästi, että tämä kaikki tulee päättymään. Mun aivot sammuu ja mun tietoisuus ei enää ikinä palaa. Miksi...miksi tän pitää päättyä...mä en halua lähteä täältä. Miten edes voi olla olematta? Siis miltä tuntuu, että ei ole? Siis eihän se voi tuntua miltään, mutta....mitä hittoa???

Kun olin taas eräänä yönä itkin, Panu huomautti eräästä asiasta. Että me tällä hetkellä elävät olemme olleet täältä poissa jo miljardeja vuosia. Hetkinen. Totta. Missä mä silloin olin? Mähän olen ollut olematta täällä jo niin kauan. Eikä se ole tuntunut...miltään. Ihan outoa. Ei tämä maailma mihinkään katoa kuolemani jälkeen, mutta harmittaa, että tulen missaamaan hienoja asioita. Ja mä ja Panu ei enää koskaan nähdä toisiamme emmekä maailmaa...mä en kestä tuota ajatusta.

Olen nyt jotenkin eri lailla nauttinut elossa olemisesta. Mä tajusin nyt aika hyvin, että mun täytyy pitää huolta itsestäni, että elän pitkään. En kyllä haluaisi olla heikko ja rupsahtanut vanhus, mutta ulkokuori ja kunto pysyvät hyvänä pidempään, kun huolehtii itsestä. Mun keho on oikeastaan ihan uskomaton asia. En halua kuihduttaa sitä enää ikinä. Olen jo ottanut suunnan kohti terveempää tulevaisuutta. Tuntuu, että syömishäiriö helpotti nyt kummasti. Elämä on niin upea ja ainutlaatuinen juttu, että eihän mun tarvitse olla lainkaan surullinen eikä miettiä kauheasti jotain vaa'an numeroa.

Kaikki varmaan nyt sanois mulle, että nauti nyt elämästä joka päivä kun se on niin lyhyt! Ja että kuolema on maailman luonnollisin asia. Toi ei auta mitään. Tää ahdistus on tosi kovaa. Mä ajattelen liikaa. Saatan ruveta itkemään minä hetkenä hyvänsä. Tänään autossa ja nyt kirjoittaessa. Varmaan taas nukkumaanmennessä. Ehkä tämä helpottaa jossain vaiheessa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mun aivot sammuu enkä näe enää mitään enkä ketään ja menetän kaiken. Mua ahdistaa melkein yhtä paljon se maan alle joutuminen.

Mua kiinnostaa kuulla myös teidän ajatuksianne tästä asiasta. Mietittekö te ikinä kuolemaa? Mitä ajattelette, että kuoleman jälkeen tapahtuu? Olisin iloinen, jos tähän tulisi paljon kommentteja.