Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.