Masennus

Tein pitkästä aikaa masennustestin. Tein sen kolme kertaa. Terveydenhoitajan luona, sairaanhoitajan luona sekä lääkärin luona. Tulos: vakava masennus. Olen puolen vuoden sisällä aloittanut innolla koulun kolme kertaa ja olettanut, että nyt alkaa uusi elämä....ja sitten olen lopettanut. Hävettää myöntää, että olen niin väsynyt, etten jaksa olla kuin pari tuntia paikalla enkä oikeastaan kykene oppimaan väsymykseltäni mitään. Ihmisetkin ahdistaa. En osaa enää sopeutua kouluelämään.

Väsyttää ja väsyttää vain. Odotin innolla, että labrakokeista löytyisi joku selitys, kuten vaikka anemia, mutta ei sitäkään. Ei mitään sairauksia tai puutostiloja. Taidan tarvita vain aurinkoa ja kävelylenkkejä. Mutta kun nyt on talvi. Silloin melkein aina masennus pahenee ja passivoidun. Uskon, että kevät piristää, kun tekee taas mieli ulkoilla ja näkee aurinkoa.

Aloitin tämän postauksen muuten eilen. Tänään on huomattavasti parempi päivä, mutta eilen kirjoitin näin: "Äsken mä kävin syömässä weetabixeja ja mietin, että en julkaisekaan tätä postausta. Kyllä elämä voittaa. Nolaan vain itseni kun vollotan blogissa. Mutta nyt on TAAS sellainen kuolemaolo. Jotenkin vaikeaa ottaa elämää ikinä vakavasti, kun mieleni aaltoilee tällä tavalla. Tuntuu, että olen menetetty tapaus. Mä alan luovuttaa. Musta ei ole kunnon ihmiseksi. Mun kiinnostus kaikkiin asioihin alkaa katoamaan. Parisuhde on ainoa asia, joka mulle merkkaa enkä kyllä jaksaisi taistella yhtään jos sitäkään ei olisi. Voisin samantien olla kuollut."

Mulla on aina vaihdelleet hyvät ja huonot kaudet. Siis on sellaisia pitempiaikaisia kausia ja sitten päiviäkin kestäviä. Toisinaan on sellasia päiviä, että mieliala vaihtelee monta kertaa. Lähinnä se on sellaista, että "on mulla toivoa" tai että "mulla ei ole toivoa". Aika säälittävää. Eilen ennen nukkumaanmenoa otin Ketipinoria (ensimmäistä kertaa) ja toivoin että se nukuttaisi. Olin jo sillee, että turha lääke, ei toimi! Mutta yhtäkkiä vain kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli väsymys ja nukuin 12 tuntia lähes putkeen. Uskomaton pilleri. Ehkä siksi tänään on ollut hyvä päivä.

Miten tästä eteenpäin? Aion ainakin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä. Tällä hetkellä otan fluoxetiinia eikä se tunnu auttavan. Ehkä seuraavaksi Voxraa. Lääkärikin ehdotti sitä. Kokemuksia? Ketipinioria aion ottaa vain nukahtamiseen. Väheneekö nukutus-vaikutus, jos sitä ottaa säännöllisesti? Oli nimittäin ihan täydellinen unilääke.

 Mulla on tosi mukavaa Panun kanssa. Mutta kun pitäisi olla myös se omakin elämä, jolloin on mukavaa. Olenko mä oikeasti sairas? Olenko vain kiittämätön paska? Laiska? Sitä mä mietin koko ajan. Oikeasti masentuneet tyypit eivä edes jaksa nousta sängystä. Joka tapauksessa hävettää ottaa hoitoa vastaan, kun tuhlaan vain yhteiskunnan varoja. Joka toisella on hei masennus. Se on ihan "normaalia."

Osa minusta haluaa taistella ja elää, osa taas kuihtua ja kuolla pois. Kyllä mä arvostan elämää kuitenkin niin paljon, että valitsen taistelemisen. Elämä on liian arvokas asia hukkaan heitettäväksi. Kyse on vain mun mielestä. Ja sehän tässä hävettääkin. Kun kyse ei ole mistään fyysisestä sairaudesta. Tosin masennus aiheuttaa myös fyysisiä oireita. Mä en kuitenkaan voi mielelleni mitään. Usein mietin mikä muhun meni, kun kasvoin näin kieroon, kun taas siskostani tuli tosi sosiaalinen, tervehenkinen nainen, mutta vastausta en ole saanut. Kai mä synnyin tällaiseksi.

Pelottaa vähän julkaista tätä tekstiä, kun en ole enää ollut kovin avoin täällä blogissa. Mulla on vaikka kuinka monta kertaa ollut tällaisia vaikeita vaiheita mun elämässä ja olen meinannut kirjoittaa niistä, mutta en ole kehdannut. Nyt kehtasin. En tiedä miksi. Haluan avautua täällä omassa tilassani. Jättää muutaman ajatuksen kyberavaruuteen leijumaan. En silti kaipaa voivotuksia. En varsinkaan kotopuolesta. Mä haluan kirjoittaa blogiini ilman, että mun tarvii miettiä että voi ei mitä muut ajattelee.