Kesäfiiliksiä

 Viime kesänä olin todella masentunut ja ahdistunut. Syynä tähän oli monia asioita, mutta elin toivossa, että tästä kesästä tulisi parempi. Ja niin siitä tulikin. Olen oikeastaan todella kauan vain odottanut sitä, että alan elää sellaista elämää kuin oikeasti haluan. Kukaan muu ei ole koskaan minua estänyt tekemästä sitä, päinvastoin, minua on aina kannustettu. En ole itse vaan kyennyt siihen. Mulla on oikeasti ollut pään sisällä asioita tosi pahasti pielessä. Mulle oli ihan normaali olotila olla alakuloinen, saamaton, innoton ja epäsosiaalinen. Tämä "huippufiilis", joka on ollut nyt jo aika pitkään läsnä arjessani, on normaaleille ihmisille ihan itsestäänselvä olotila. Mulle tää huippufiilis on muun muassa sitä, että mä jaksan tehdä muutakin kuin olla tietokoneella ja käydä kaupassa, ahdistavat ajatukset eivät piinaa, auringonvalo ei masenna, oloni ei ole syyllinen, olen sosiaalisesti oma-aloitteinen ja olen kiinnostunut asioista. Tällaista on kai ihan normaalin ihmisen elämä?

Ostin uudet lenkkarit ja innostuin harjoittelemaan juoksemista. Kuntosalitouhu alkoi vähän tympiä, koska se on niin keinotekoista ja mekaanista hommaa eikä se paranna kestävyyttä. Kestävyys on kuitenkin se juttu, josta on hyötyä arjessa enemmän, kuin isommista lihaksista. Pitää muistaa harjoittaa molempia osa-aluita eikä vain toista. Mut joo, sellaista kävely+juoksu-settiä yritän nyt tehdä säännöllisesti. En pysty pitkiä matkoja juoksemaan ja muutenkin jos vetää heti alussa överiksi, niin touhuun kyllästyy todella nopeasti. Onnistumisen kannalta on oikeasti nyt tärkeintä, että otan kevyesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin vähän itseään haastaen. En halua, että juoksulenkille lähteminen saa minut ahdistumaan. Silloin se harrastus varmasti taas loppuu lyhyeen.

Juhannusaattona olimme Lehtisaaren uimarannalla, jossa viihdyimme varsin pitkään. Merivesi oli superlämmintä! Yöllä menin juoksulenkille Vallilasta Töölönlahden ympäri ja takaisin. Panu oli rampa, joten se pyöräili mun perässä. Töölönlahdella oli paljon juhlijoita ja tuntui vähän hassulta olla itse juoksulenkillä. Lenkin jälkeen olin tietenkin ihan kuumissani ja ajettiin eräälle pienelle uimarannalle, jossa ei ollut ketään. Kello oli noin 1. Oli maagista uida yöllä, vaikka varsin valoisaa olikin.

On vaan niin siistiä, kun pystyy olemaan aktiivinen, osaa nauttia monista asioita ja uskaltaa olla rohkeampi. Mulla on ollut aidosti mukavaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen ainoastaan nukkunut huonosti, mutta on silti ollut rento fiilis. Tuntuu, ettei mun ehkä enää tarvitse pelätä itseäni niin paljon.

Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.

Nälän tunteen tasapainoittuminen painonnousun myötä

Suhteeni ruokaan tulee varmaan aina olemaan hiukan häiriintynyt enkä koskaan parane kokonaan syömishäiriöstä. Pystyn kuitenkin elämään asian kanssa, kunhan saan pidettyä laihdutusajatukset poissa mielestä. Jos painoindeksini pysyy 17-18 kohdilla, niin se on minulle jo paljon. Olen kuullut puhuttavan sellaisesta ilmiöstä kuin loputon nälkä, joka esiintyy syömishäiriön paranemisvaiheessa. Mulla ei varsinaisesti ollut loputon nälkä, mutta vähän sellaiseen viittaavia oirekuvia. Yleensä kun paranemisvaiheessa paino alkaa nousemaan, niin sitä pelkää, että nousu jatkuu liikaa eikä käsittämätön ruokahimo lopu koskaan. Voin nyt myös omien kokemusteni myötä sanoa, että kyllä se loppuu.

Mitä laihempi olin, sitä suuremmat ruokahimot mulla oli. Mulla oli suunnilleen joka päivä suklaanhimo. Joka päivä suklaata vetänyt, mutta kun vedin, niin aika suuria määriä ja siihen asti, että tulee aika ällö olo. 200g Fazerin levy tuntui ihan kevyeltä annokselta. Kun tilasin pizzaa, se pizza oli vain pakko syödä kerralla kokonaan, vaikka olisi tullut kylläiseksi vähemmästäkin. Pizza tuntui silloin muutenkin vaaralliselta ruualta, koska tiesin, että en voi olla syömättä sitä kerralla kokonaan ja saan loppuillan kestävän ähkyn. Sitten kun ostettiin Panun kanssa isot herkkupullat, nii se meni aina siihen, että "saanks mä pliis syyä tän sunkin pullan?". Joka kerta. Tuntui, että kehoni suorastaan huusi rasvaa ja sokeria. Silloin, kun vielä pelkäsin painonnousua, oksensin toisinaan ähkyä vähän pois. Kokonaisuudessaan ruokaa tuli herkuttelusta huolimatta syötyä liian vähän. Elin oikeastaan vain ruisleivällä ja sitten oli välillä noita herkkuhetkiä. Oli vaarallista kokata isoja satseja ruokaa kotona. Siis vaikka kattilallinen jotain juttua. Söin kerralla vähän liikaa ja joskus piti välillä oksentaa, enkä myöskään voinut olla ajattelemassa sitä jääkaapissa olevaa loppusatsia. Oksentamisen pelossa en sitten tietenkään pahemmin enää uskaltanut kokkailla mitään ja ruokavalioni oli hyvin yksipuolinen.

Tietty sitten kun päätin parantua ja antaa painon nousta, niin loputtomasta ruokahimosta oli paljon apua. En ollut kovin nirsokaan, vaan kaikki kelpasi. Hyvin alipainoisena ajattelin ruokaa koko ajan ja odotin vain milloin pääsisin syömään seuraavan kerran. Senkin takia tuli paha mieli syötyä liikaa, kun sitten meni todella monta tuntia, että nälkä tuli takaisin. En ikinä varsinaisesti ahminut, mutta välillä söin kerralla liikaa ja se oli huono juttu, koska en tykännyt liian täydestä olosta. Mun paraneminen lähti oikeastaan siitä, että aloin käymään ahkerasti kuntosalilla ja tuntui, että mulla oli nyt vihdoinkin lupa syödä kunnolla. Sain iloa siitä, kun jaksoin nostaa aina vain suurempia painoja. Halusin painon myös nousevan rivakkaan tahtiin, joten annoin itselleni luvan syödä hyvin eikä minun tarvinnut potea huonoa omaatuntoa. Tosin salien mentyä kiinni en ole enää niin tunnollisesti jaksanut kiinnittää huomiota proteiinin saantiin ja vähän yksipuolisemmaksi menneet syömiset. Olen kuitenkin syönyt tarpeeksi. 

Nyt suhteeni ruokaan on huomattavasti tasapainoisempi kuin viime vuonna. Mun ei enää tarvitse pelätä, että syön kerralla liikaa. Kun tilaan pizzan, syön siitä puolet ja pystyn lopettamaan, kun olen kylläinen. Ei sillä, että pizzaa ei saisi syödä kokonaan ja ravintolassahan niin kannattaakin tehdä, mutta mulle tulee aika raskas olo kokonaisen pizzan syömisen jälkeen, joten on viisaampaa syödä ensin vain osa ja loput myöhemmin illalla. Eli voin syödä yhden pizzan nykyään kahdessa tai kolmessa osassa. Mulla ei myöskään enää pyöri jatkuvasti suklaa ja kaikki muut herkut mielessä. En ole ainakaan kuukauteen syönyt suklaata eikä vieläkään ole tullut himoa. Mulla vaan ei siis ole enää sellaista hitonmoista nälkää ja himoa, joka mulla oli alipainoisena koko ajan. Ajattelin ennen, että olen vain henkisesti läski, kun olin niin ruokahimokas, mutta kyse olikin siitä, että olin aliravittu ja mun keho vaan huusi epätoivoissaan ihan saatanasti ruokaa.

En ikinä kituuttanut itseäni nälässä laihduttaessani, vaan söin kun oli nälkä. Joskus kuitenkin nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Se aiheutti mussa tosi levottoman olon ja mun oli tosi hankalaa tehdä päätöksiä ruuan suhteen. Eli mitä nälkäisempi olin, sitä enemmän olin ruoka-ahdistunut enkä varmasti saanut ostettua kaupasta muuta kuin leipää. Olin työkeikalla Hämeenlinnassa viime kesänä, ja menin pyörimään keskustaan etsimään ravintolaan. Olin jo niin nälkäinen, että aivot oli ihan jumissa, kaikki ravintolaruuat ahdisti enkä pystynyt tekemään mitään päätöksiä ruuan suhteen. Paitsi sen, että en syö sittenkään mitään. Mua alkoi myös aina heikottamaan nälän tullessa ja aloin aavistuksen verran tärisemään. Mulla ei ole enää pitkään aikana ollut sellaista tärinäheikotusta, vaan nälkä tuntuu vain vatsassa.

Syömisajatteluni todellakin on muuttunut painonnousun myötä. En ajattele ruokaa koko ajan eikä minulla ole enää tarvetta vetää ruokaövereitä. Kestän nälkää hyvin. Tunnen itseni voimakkaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Nämä positiiviset muutokset, jotka olen huomannut itsessäni (ei ainostaan tämä nälkäjuttu vaan hyvin moni muukin asia), ovat niin valtavia, että ne motivoivat minua jatkamaan elämää, jossa syömishäiriöllä on mahdollisimman pieni rooli.