Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja. 

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.

Kesäfiiliksiä

 Viime kesänä olin todella masentunut ja ahdistunut. Syynä tähän oli monia asioita, mutta elin toivossa, että tästä kesästä tulisi parempi. Ja niin siitä tulikin. Olen oikeastaan todella kauan vain odottanut sitä, että alan elää sellaista elämää kuin oikeasti haluan. Kukaan muu ei ole koskaan minua estänyt tekemästä sitä, päinvastoin, minua on aina kannustettu. En ole itse vaan kyennyt siihen. Mulla on oikeasti ollut pään sisällä asioita tosi pahasti pielessä. Mulle oli ihan normaali olotila olla alakuloinen, saamaton, innoton ja epäsosiaalinen. Tämä "huippufiilis", joka on ollut nyt jo aika pitkään läsnä arjessani, on normaaleille ihmisille ihan itsestäänselvä olotila. Mulle tää huippufiilis on muun muassa sitä, että mä jaksan tehdä muutakin kuin olla tietokoneella ja käydä kaupassa, ahdistavat ajatukset eivät piinaa, auringonvalo ei masenna, oloni ei ole syyllinen, olen sosiaalisesti oma-aloitteinen ja olen kiinnostunut asioista. Tällaista on kai ihan normaalin ihmisen elämä?

Ostin uudet lenkkarit ja innostuin harjoittelemaan juoksemista. Kuntosalitouhu alkoi vähän tympiä, koska se on niin keinotekoista ja mekaanista hommaa eikä se paranna kestävyyttä. Kestävyys on kuitenkin se juttu, josta on hyötyä arjessa enemmän, kuin isommista lihaksista. Pitää muistaa harjoittaa molempia osa-aluita eikä vain toista. Mut joo, sellaista kävely+juoksu-settiä yritän nyt tehdä säännöllisesti. En pysty pitkiä matkoja juoksemaan ja muutenkin jos vetää heti alussa överiksi, niin touhuun kyllästyy todella nopeasti. Onnistumisen kannalta on oikeasti nyt tärkeintä, että otan kevyesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin vähän itseään haastaen. En halua, että juoksulenkille lähteminen saa minut ahdistumaan. Silloin se harrastus varmasti taas loppuu lyhyeen.

Juhannusaattona olimme Lehtisaaren uimarannalla, jossa viihdyimme varsin pitkään. Merivesi oli superlämmintä! Yöllä menin juoksulenkille Vallilasta Töölönlahden ympäri ja takaisin. Panu oli rampa, joten se pyöräili mun perässä. Töölönlahdella oli paljon juhlijoita ja tuntui vähän hassulta olla itse juoksulenkillä. Lenkin jälkeen olin tietenkin ihan kuumissani ja ajettiin eräälle pienelle uimarannalle, jossa ei ollut ketään. Kello oli noin 1. Oli maagista uida yöllä, vaikka varsin valoisaa olikin.

On vaan niin siistiä, kun pystyy olemaan aktiivinen, osaa nauttia monista asioita ja uskaltaa olla rohkeampi. Mulla on ollut aidosti mukavaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen ainoastaan nukkunut huonosti, mutta on silti ollut rento fiilis. Tuntuu, ettei mun ehkä enää tarvitse pelätä itseäni niin paljon.

Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.