Mitä mulle on tapahtumassa?

Hitonmoisen positiivista settiä luvassa, varokaa. Nyt on jostain syystä käynyt niin, että olen saanut elämänhaluani takaisin enemmän kuin koskaan. Olen ollut vuosia sellaisessa tilassa, ettei mulla ole ollut inspiraatiota oikein mihinkään. Viime aikoina olen kuitenkin aktivoitunut ja tehnyt monenlaisia asioita, kuten laulanut, piirtänyt, kirjoittanut, opetellut englantia, valmistautunut syksyn opintoihin ja tehnyt pitkiä kävelylenkkejä. Fyysinen kuntoni on mielettömän paljon parempi kuin viime kesänä. Jaksan kävellä tosi pitkiä matkoja ja olla muutenkin aktiivinen koko päivän ajan. On ihanaa olla ulkona, nauttia kesäisestä Helsingistä ja kuunnella musiikkia luureilla. Yhtenä iltana tuli vähän juostuakin ja siitä tuli ihan uskomaton fiilis. En jaksa hölkkäillä pitkiä matkoja, mutta sellainen kävely + juoksuspurtti toimii ainakin näin aluksi. Oli siistiä lähteä juoksemaan, kun biisissä tuli kertsi, mutta sitten vahingossa juoksin aina liian kovaa ja väsyin äkkiä. Kaipa se on ihan sama millä kovuudella liikkuu, kunhan liikkuu. Olen myös alkanut taas käymään salilla, pitkän koronatauon jälkeen. Rauta ei nouse enää niin hyvin kuin talvella, mutta kyllä se siitä taas pikku hiljaa lähtee. En aio käydä enää salilla niin usein kuin talvella (joka päivä), vaan treenaan rennommalla asenteella.

Kaiken tämän aktiivisuuden lisäksi minusta on tullut sosiaalisempi ja jotenkin vähemmän ujo. Kaikenlaisia sosiaalisia tilanteita on ollut viime aikoina ja oon saanut aina ihan mielettömästi virtaa niistä. Ihan normaalia sosiaalista toimintaa siis, jota jokainen normaali ihminen elämässään tekee joka päivä, mutta minulle on niin uutta ja ihmeellistä saada sellaisesta jotain irti ja olla jopa itse se aktiivinen osapuoli. 

Eräänä pahana masennuspäivänä kirjoitin blogitekstin, jonka jätin onneksi julkaisematta, mutta kirjoitin siitä, kuinka vaikeaa on elää itsensä kanssa, kun useimpina päivänä mikään ei tunnu merkitykselliseltä, eikä tee edes mieli olla elossa. Kun auringonvalo ahdistaa ja iloisten ihmisten näkeminen ulkona tekee olosta surullisen ja yksinäisen. Ja vaikka yrittäisi kertoa itselleni, että asiat ovat ihan samalla tavalla kuin muutama päivä sitten, kun oli paremmalla tuulella, niin se ei auta. Sille ololle ei vaan pysty tekemään mitään. Kun ahdistus ja masennus ovat pään sisällä tiukasti läsnä monta päivää ja pystyy nukkumaan vain parin tunnin pätkissä, niin kyllä siinä alkaa miettiä itsemurhaa ihan mukavana asiana. Mietin sitä sellaisena hyvänä vaihtoehtona lopettaa elämä, jos kaikki menee pieleen. Jotenkin ahdistavaa, että vaikka olisi ihan superhyvissä fiiliksissäkin välillä, niin silti on sellainen mä en jaksaisi olla täällä siltikään -fiilis. 

Mulla ei ole nyt yli viikkoon (wou xD) ollut epätoivoinen ja itsetuhoinen olo, vaan positiivinen ja toiveikas. Toki mun päässä pyörii edelleen masentaviakin juttuja, mutta olen taas pitkästä aikaa sellainen ihan aikaansaava ja mulla on luottavaisempi fiilis elämän suhteen. Uskon jopa, että tulen selviämään syksyllä alkavista opinnoistani ja jos niin käy, niin tulevaisuus näyttää hyvältä. Kyse on oikeastaan vain siitä, että uskonko mä itseeni, eikä siitä, osaanko kirjoittaa gradun vai en.

Viime kesä oli ihan järkyttävän kamala. Itkin paljon, en jaksanut tehdä mitään kivaa, oloni oli syyllinen, tunsin huonoa omaatuntoa kaikesta ja ylianalysoin kaikkea ihan liikaa. Toivoin vain että päivät loppuisivat, aurinko laskisi ja pääsisin nukkumaan. Kaikki tuntui ihan jäätävän ahdistavalta ja kamalalta. Muutin asumaan yksin vuosi sitten ja vasta ihan tänä keväänä tunnen päässeeni sellaiseen tasapainoon, että pystyn elämään itseni kanssa. Se oli suuri askel onneen, että aloin puhumaan ja avautumaan asioista. Tämän blogin kirjoittaminenkin on vaikuttanut muhun ihan mielettömän positiivisesti. Myös anoreksiasta eroon pääseminen, hoitokontakti ja lääkkeiden syöminen ovat olleet ratkaisevia juttuja. Ehkä vanheneminen ja jonkinlainen yleinen viisastuminenkin ovat vaikuttaneet. 

Ihan kuin olisin herännyt taas eloon, sillä tunnen olevani ihan täpinöissäni uudesta fiiliksestäni elämää kohtaan. Välillä on vaan sellanen fiilis, että perkele mä tartten jotain pöhinää, ja sit turhauttaa jos ei oo mitään. Tuntuu vähän samalta kuin nousuhumala (pitääpä nyt lisätä, että en ole muuten juonut alkoholia vuoteen). Panu sanoi, että juu tällaista on olla normaali. Ei hitto. Oikeesti? Näin mahtavaako se on!? Oon siis edelleen synkkämielinen ihminen, mutta tuntuu vaan ihmeelliseltä, kun niin monet asiat tuntuvat taas hyviltä, sadepilvi ei ole koko ajan pään yläpuolella ja uskallan olla enemmän oma itseni. Tämä ei tunnu sellaiselta väliaikaiselta jutulta, vaan joltain pysyvämmältä. Toivotaan, ettei nyt ihan pieleen mene tää arvaus.

Nälän tunteen tasapainoittuminen painonnousun myötä

Suhteeni ruokaan tulee varmaan aina olemaan hiukan häiriintynyt enkä koskaan parane kokonaan syömishäiriöstä. Pystyn kuitenkin elämään asian kanssa, kunhan saan pidettyä laihdutusajatukset poissa mielestä. Jos painoindeksini pysyy 17-18 kohdilla, niin se on minulle jo paljon. Olen kuullut puhuttavan sellaisesta ilmiöstä kuin loputon nälkä, joka esiintyy syömishäiriön paranemisvaiheessa. Mulla ei varsinaisesti ollut loputon nälkä, mutta vähän sellaiseen viittaavia oirekuvia. Yleensä kun paranemisvaiheessa paino alkaa nousemaan, niin sitä pelkää, että nousu jatkuu liikaa eikä käsittämätön ruokahimo lopu koskaan. Voin nyt myös omien kokemusteni myötä sanoa, että kyllä se loppuu.

Mitä laihempi olin, sitä suuremmat ruokahimot mulla oli. Mulla oli suunnilleen joka päivä suklaanhimo. Joka päivä suklaata vetänyt, mutta kun vedin, niin aika suuria määriä ja siihen asti, että tulee aika ällö olo. 200g Fazerin levy tuntui ihan kevyeltä annokselta. Kun tilasin pizzaa, se pizza oli vain pakko syödä kerralla kokonaan, vaikka olisi tullut kylläiseksi vähemmästäkin. Pizza tuntui silloin muutenkin vaaralliselta ruualta, koska tiesin, että en voi olla syömättä sitä kerralla kokonaan ja saan loppuillan kestävän ähkyn. Sitten kun ostettiin Panun kanssa isot herkkupullat, nii se meni aina siihen, että "saanks mä pliis syyä tän sunkin pullan?". Joka kerta. Tuntui, että kehoni suorastaan huusi rasvaa ja sokeria. Silloin, kun vielä pelkäsin painonnousua, oksensin toisinaan ähkyä vähän pois. Kokonaisuudessaan ruokaa tuli herkuttelusta huolimatta syötyä liian vähän. Elin oikeastaan vain ruisleivällä ja sitten oli välillä noita herkkuhetkiä. Oli vaarallista kokata isoja satseja ruokaa kotona. Siis vaikka kattilallinen jotain juttua. Söin kerralla vähän liikaa ja joskus piti välillä oksentaa, enkä myöskään voinut olla ajattelemassa sitä jääkaapissa olevaa loppusatsia. Oksentamisen pelossa en sitten tietenkään pahemmin enää uskaltanut kokkailla mitään ja ruokavalioni oli hyvin yksipuolinen.

Tietty sitten kun päätin parantua ja antaa painon nousta, niin loputtomasta ruokahimosta oli paljon apua. En ollut kovin nirsokaan, vaan kaikki kelpasi. Hyvin alipainoisena ajattelin ruokaa koko ajan ja odotin vain milloin pääsisin syömään seuraavan kerran. Senkin takia tuli paha mieli syötyä liikaa, kun sitten meni todella monta tuntia, että nälkä tuli takaisin. En ikinä varsinaisesti ahminut, mutta välillä söin kerralla liikaa ja se oli huono juttu, koska en tykännyt liian täydestä olosta. Mun paraneminen lähti oikeastaan siitä, että aloin käymään ahkerasti kuntosalilla ja tuntui, että mulla oli nyt vihdoinkin lupa syödä kunnolla. Sain iloa siitä, kun jaksoin nostaa aina vain suurempia painoja. Halusin painon myös nousevan rivakkaan tahtiin, joten annoin itselleni luvan syödä hyvin eikä minun tarvinnut potea huonoa omaatuntoa. Tosin salien mentyä kiinni en ole enää niin tunnollisesti jaksanut kiinnittää huomiota proteiinin saantiin ja vähän yksipuolisemmaksi menneet syömiset. Olen kuitenkin syönyt tarpeeksi. 

Nyt suhteeni ruokaan on huomattavasti tasapainoisempi kuin viime vuonna. Mun ei enää tarvitse pelätä, että syön kerralla liikaa. Kun tilaan pizzan, syön siitä puolet ja pystyn lopettamaan, kun olen kylläinen. Ei sillä, että pizzaa ei saisi syödä kokonaan ja ravintolassahan niin kannattaakin tehdä, mutta mulle tulee aika raskas olo kokonaisen pizzan syömisen jälkeen, joten on viisaampaa syödä ensin vain osa ja loput myöhemmin illalla. Eli voin syödä yhden pizzan nykyään kahdessa tai kolmessa osassa. Mulla ei myöskään enää pyöri jatkuvasti suklaa ja kaikki muut herkut mielessä. En ole ainakaan kuukauteen syönyt suklaata eikä vieläkään ole tullut himoa. Mulla vaan ei siis ole enää sellaista hitonmoista nälkää ja himoa, joka mulla oli alipainoisena koko ajan. Ajattelin ennen, että olen vain henkisesti läski, kun olin niin ruokahimokas, mutta kyse olikin siitä, että olin aliravittu ja mun keho vaan huusi epätoivoissaan ihan saatanasti ruokaa.

En ikinä kituuttanut itseäni nälässä laihduttaessani, vaan söin kun oli nälkä. Joskus kuitenkin nälkä ehti kasvaa liian suureksi. Se aiheutti mussa tosi levottoman olon ja mun oli tosi hankalaa tehdä päätöksiä ruuan suhteen. Eli mitä nälkäisempi olin, sitä enemmän olin ruoka-ahdistunut enkä varmasti saanut ostettua kaupasta muuta kuin leipää. Olin työkeikalla Hämeenlinnassa viime kesänä, ja menin pyörimään keskustaan etsimään ravintolaan. Olin jo niin nälkäinen, että aivot oli ihan jumissa, kaikki ravintolaruuat ahdisti enkä pystynyt tekemään mitään päätöksiä ruuan suhteen. Paitsi sen, että en syö sittenkään mitään. Mua alkoi myös aina heikottamaan nälän tullessa ja aloin aavistuksen verran tärisemään. Mulla ei ole enää pitkään aikana ollut sellaista tärinäheikotusta, vaan nälkä tuntuu vain vatsassa.

Syömisajatteluni todellakin on muuttunut painonnousun myötä. En ajattele ruokaa koko ajan eikä minulla ole enää tarvetta vetää ruokaövereitä. Kestän nälkää hyvin. Tunnen itseni voimakkaammaksi ja tasapainoisemmaksi. Nämä positiiviset muutokset, jotka olen huomannut itsessäni (ei ainostaan tämä nälkäjuttu vaan hyvin moni muukin asia), ovat niin valtavia, että ne motivoivat minua jatkamaan elämää, jossa syömishäiriöllä on mahdollisimman pieni rooli.

Masennus ja sosiaalisuus

Olen usein miettinyt, että miksi juuri minusta tuli tällainen. Tuntuu väärältä olla masentunut, kun perusasiat ovat olleet kuitenkin hyvin. En pidä hyviä asioita elämässäni itsestäänselvyyksinä vaan tiedostan, että minulla on tapahtunut satumainen onni, että olen syntynyt Suomeen ja saanut hyvät lähtökohdat elämälle. Välillä olen miettinyt, että olen vain paatunut milleniaali, joka ei osaa elää. Se on varmasti yksi tekijöistä, mutta olen hiljattain tullut siihen tulokseen, että kyse on myös aivokemioista ja osittain geeneistä. Olen nyt paremmassa kunnossa kuin viime kesänä ja uskon siihen olevan osasyynä lääkityksen aloittaminen. Kaikkiin huomattavan hyviin jaksoihin elämässäni liittyy mielialalääkkeet. Vai voiko kyse olla vain siitä, että niinä hetkinä kun olen hakenut apua ja saanut lääkkeet, olen ollut yleisestikin sellaisessa mielentilassa, että haluan muutoksen elämään ja uskon parempaan tulevaisuuteen? Kyllä mä edelleen mietin, että kyse voi olla sattumasta enkä luota lääkkeisiin täysin. En silti aio ottaa riskiä ja lopettaa niitä ainakaan moneen vuoteen. Totuus selviää ajan kanssa. Parempaan oloon on toki vaikuttanut myös ihan vaan se, että aika on kulunut, olen taas vuoden viisaampi ja itselleni armollisempi.

Joskus minulla oli tapana mietiskellä, että nuoruus on mennyt hukkaan ja miksi en nauttinut elämästä täysillä. Miksi en ottanut rauhallisesti ja ollut stressaamasta asioista. Kunpa en olisi käyttänyt aikaani niin huonosti. Voin kuitenkin jo hyvin mielin antaa itselleni anteeksi, sillä nuorena on yksinkertaisesti mahdotonta nähdä asioita sitä perspektiivistä, josta ne vanhempana näkee. Vakavasti masentuneena ihmisenä en olisi voinut tehdä asioita toisin. Onneksi olen vielä suhteellisen nuori, joten on vielä aikaa ottaa menetetyt vuodet takaisin. Mielessäni kuitenkin välillä pyörii pelko, että sama masennus- ja ahdistuskierre vaan jatkuu ja huomaan vasta vanhuksena, että tulipas käytettyä elämä huonosti. Masennusta on mahdollista helpottaa ohjailemalla omaa mieltä, mutta vaikean masennuksen hoitoon tarvitaan myös muiden apua. Synkän mielen kanssa kahdestaan eläminen on helvettiä. Olen joutunut sen kokemaan. Yksi tärkeimpiä asioita, joita olen oppinut vuosin aikana on se, että älä haudo ongelmiasi yksin. Pienetkin ongelmat saattavat paisua ihan järjettömiin mittasuhteisiin. Usein asioihin on olemassa ratkaisu, kunhan annat muiden auttaa.

Olen paljon miettinyt näitä kuolemajuttuja ja ahdistunut siitä, kuinka lopullista se on. Minulla on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että olen saamassa tästä pelosta entistäkin suuremman voimavaran itselleni. Vuoden aikana olen muuttunut valtavasti. Vaikka aika ajoin saatan olla järkyttävän ahdistunut ja masentunut, kokonaismielentilani on kohonnut huimasti. Tiedostan aivan kaiken, mitä ajattelen ja teen ja tiedän, missä asioissa ylireagoin ja missä en. Silti tunteitaan on vaikea hallita. Tiedostaminen auttaa kuitenkin jo paljon hallinnan saamisessa. Tiedostan kuolevaisuuteni joka päivä. Vaikka ei olekaan kovin tervettä ajatella sitä niin paljon, niin se auttaa mua elämisessä. Rakas lukijani SL kirjoitti hyvin, kuinka asiat kannattaa ottaa vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Se on niin totta. En voi sille mitään, että me eletään, vanhetaan ja kuollaan. Maailma nyt vain toimii niin. Oon saanut ihan mielettömän hienon mahdollisuuden, kun olen päässyt syntymään tähän maailmaan, tähän paikkaan, juuri tänä aikakautena. En kuitenkaan kärsi niin pahoista mielisairauksista, ettenkö voisi yrittää tietoisesti ohjailla mieltäni ja ruveta muuttamaan itseäni. Haluaisin siis poistaa elämästäni ne asiat, jotka ylläpitävät masennustani. Monet näistä asioista ovat vaikeasti hallittavissa, eli ne pääkopan sisällä olevat asiat, kuten vaikkapa huonot unenlahjat ja luonteenpiirteet. Ja sitten on vielä ne geenit ja aivokemiat. Joitain asioita voi halutessaan kehittää. Oon esimerkiksi usein oon miettinyt että mä nyt oon tällainen epäsosiaalinen masispaska, joka ei osaa olla ihmisten kanssa. Mutta oon huomannut, että kyllä mä oikeastaan osaan, jos vain pystyn pääsemään hetkeksi ulos siitä masennussumusta, ujoudesta ja sosiaalisista peloista. Kun olen vaikka puhunut hoitajan kanssa tunnin puhelimessa, niin sen jälkeen olo on yleensä levoton ja olen tosiaankin alkanut janoamaan lisää sosiaalisuutta. Hän sanoi, että en vaikuta yhtään ujolta ja olen hyvä analysoimaan itseäni. Se tuntui ehkä maailman suurimmalta kehulta. Myös kaikenlaiset positiivissävytteiset kanssakäymiset tuttujen ja tuntemattomien kanssa virkistävät mieltäni. Blogin kirjoittaminen ja kommentteihin vastailu ovat antaneet mulle myös ihan uudenlaista sosiaalista energiaa.

Sitten kun mä muutaman päivän muhin itsekseni enkä kirjoita tai puhu kellekään, niin sosiaalinen innostus laskee saman tien ja siihen fiilikseen on taas vaikea päästä. Myös masennus pahenee. Haluan siis elämääni lisää sosiaalisuutta, mutta silti mä pelkään ihmisiä. Pelkään, etten ole tarpeeksi kiinnostava, puhelias, kiva ym. ja siksi olen tietoisesti jäänyt yksin. En uskalla tavata nettituttujani, koska pelkään pettäväni odotukset. Tiedän, että osaan olla myös seurassa ihanan hullu ja puhelias, mutta se vaatii minulta paljon, että pystyn tuomaan oikean minäni esille. Uusien ihmisten kanssa sen yrittäminen vie niin paljon energiaa, että väsyn hyvin nopeasti, luovutan ja muutun mielenkiinnottomaksi. Aika lailla tämän takia olen yksinäinen. Sinänsä oma valinta, mutta pelot on kuitenkin ne, jotka hallitsee tätä. Mun suurin unelmani olisi opetella ulos tästä luonteenpiirteestäni. En tarkoita sitä, että haluaisin nyt olla kaikkien kaveri ja ruveta käymään sukujuhlissa. Ei, olen edelleen introvertti enkä muuksi muutu. En kaipaa suurta kaveripiiriä enkä saa sosialisoinnista irti niin paljon kuin muut yleensä. Haluan edelleen haahuilla kaupungilla ja luonnossa mielummin yksin kuin seurassa ja jäädä mielummin kotiin kuin lähteä juhliin. Haluan vaan peloista eroon edes jonkin verran, koska silloin elämäni muuttuisi paljon mielekkäämmäksi. Todellisuudessa en ole yhtään huonompi ihminen kuin muut eikä mun jutut ole kovinkaan paljon paskempia kuin muiden keskivertoihmisten jorinat. Haluaisin vain yrittää muistaa sen koko ajan. Vain muutama vuosikymmen viimeistään niin olen mullan alla. Vituttaisi vielä haudassakin, jos olisin antanut pelkojen hallita elämääni.