Kevätloma Kroatiassa osa 2

Minikesälomamme piristi minua kyllä todella paljon. Sain paljon d-vitamiinia, raikasta ilmaa ja hyvää mieltä. Yritin bongailla kissoja ja sainkin niitä noin 10 kappaletta, mutta en päässyt silittämään yhtäkään.

Käytiin joka päivä kuljeksimassa muurien ympäröimässä vanhassa kaupungissa. Eräänä iltana näimme nuoren katumuusikkopojan, joka soitti sähkökitarallaan Shine on you crazy diamond ! Ja vielä tosi hyvin <3

Mäen päällä sijaitseva puutarha oli kaunis, keväisen vihreä. Ei enää kauaa, kun saadaan tällainen vehreys Suomeenkin!

Tästä Puntamikalla sijaitsevasta rantaravintolasta saa hyvää pizzaa! Olin jo pitkään haaveillut kasvispizzasta. Panu ja hänen bändikaverinsa tilaavat aina Pizzataxista pizzaa, ennen kuin aloittavat musisoinnin. Syön yleensä Panun pizzasta jääneet jämät. Eli syön oikeastaan aika useinkin pizzaa, mutta en ikinä uskalla ottaa omaa, kun se olisi niin iso. Pelkään että syön kerralla liikaa ja tulee paha olo. Niin mulle yleensä käy, koska olen oikeastaan aika huono kontrolloimaan syömistäni, jos ruokaa on liikaa saatavilla ja olen yksin. Siksi mä en pysty mitenkään ostamaan herkkuja varastoon tai tekemään jotain isoa kattilallista ruokaa, jota pitäisi riittää useammalle päivälle. Siksi en myöskään ikinä kokkaa itselleni mitään liian hyvää ruokaa. Korkeintaan papuja, soijaa ja kasviksia. Tykkään kyllä mun kasvismössistäni, mutta oon aika onnellinen kun pääsen nauttimaan ravintolaan maukasta ruokaa! Otin kasvispizzan siksi, koska rakastan paahdettuja kasviksia enkä voi sietää jotain makkaroita ja muuta huonolaatuista lihaa. Ensimmäisenä päivänä kävimme samassa ravintolassa ja otin ranskalaisia ja jonkun pihvin. Kasvisvaihtoehtoja kun ei ollut ja pizzaa ei tehnyt mieli. Söin pihviä nälkääni vaikka samalla inhosin syödä sellaista. En oikein pysty syömään paljon mitään lihaa nykyään. Sen pitää olla todella korkealaatuista ja rasvatonta lihaa, että pystyn syömään inhotuksen tunnetta tuntematta. Ja sellainen liha on kallista. Joten, parempi vaan olla kasvissyöjä. Vegaanit ovat varmasti yli-ihmisiä. Tuntuisi täysin mahdottomalta luopua maitosuklaasta :S

Maisemat ravintolan äärellä

Lomamme aikana haistatin anoreksialle paskat ja söin joka päivä suklaata. Ja sipsiä. Jopa aamiaiseksi :O

Kevätloma Kroatiassa osa 1, Zadar

Lähdimme pääsiäislomalle Panun kanssa. Lentomme saapui Splitiin. Haimme vuokra-auton ja ajoimme Zadariin, jossa majoituimme.  Lämpötila on liikkunut Kroatian rannikolla18-22 asteen paikkeilla ja aurinko on paistanut joka päivä. Nyt on lämpimämpää kuin normaalisti tähän vuoden aikaan. Suomen mittakaavassa täällä on ihan täysi kesä, mutta itse Kroatian kesään verrattuna täällä on vielä kylmä. Joka päivä kyllä on pärjännyt minihameessa, pikkutopissa ja sandaaleissa. Jopa bikineissä. Välillä tuulee vähän kylmästi, ja joutuu laittamaan takin ja sukkahousut.
 
Oli yksi erityinen asia, jonka huomasin itsessäni matkan aikana. Mulla on vuosikausia ollut sellaista, että pitkään istumisesta (vaikkapa lentokoneessa), kävelemisestä ja muuten vaan aktiivisesta olemisesta, tulee kolotusta etenkin alaselkään. Tällä reissulla kuitenkin mun kroppa oli vapaa kivuista. Se johtuu varmasti siitä, että mä teen nykyään melko säännöllisesti joogaliikkeitä ja venytysliikkeitä, etenkin selällä. Mun ei enää siis tarvitse maata sängyssä pitkän aikaa palautuakseni rasituksesta, mikä on aivan mahtavaa!   

 Majoituttiin edulliseen, mutta oikein kodikkaaseen asuntoon, joka sijaitsi 200 metrin päästä rannalta.

Valitsin edullisten kämppien joukosta juuri tämän, sillä kaunis lämpimän sävyinen puusisustus miellyttää silmääni kovasti.

Luovutanko jo

Olen iloinen siitä, että aloin taas kirjoittelemaan tänne ajatuksiani. Muistin taas miten paljon tämä minulle antaa. Ensinnäkin ajatusryöpyn oksentaminen tyhjälle "paperille" helpottaa oloa ja se varsinkin, kun saa kommentteja, joissa kehutaan hyväksi tyypiksi. Sellainen kohottaa mun itsetuntoa ja saa mut jotenkin pitämään itsestäni enemmän, ainakin väliaikaisesti. Vaikka osittain en ymmärrä, miten joku voi pitää minua mielenkiintoisena persoonana. Tosielämässähän mä olen todella ujo ja pelkään ilmaista mielipiteitäni. Kirjoitusteni kautta minuun on paljon helpompi tutustua. Pelkään kyllä aina että tulee pahoja kommentteja, jos olen liian rehellinen, mutta ei sellaisia ole tullut pitkään aikaan. Tottakai olen varautunut niihinkin, mutta en voi sille mitään että ilkeät sanat satuttaa mua herkästi. Tai eivät välttämättä satuta, mutta jäävät mieleen leijumaan. Niinkuin aikoja sitten täällä jotkut haukkuivat mun vatsaa löysäksi, kun käytin napapaitaa. Nauroin kommenteille, mutta sen jälkeen en ole enää ollut tyytyväinen mahaani. Paitsi sitten kun laihduin. Muistan myös aina "miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseksi"-kommentit, kun laitoin bikinikuviani normaalipainoisena. Anteeksi tämä itsesäälissä kieriminen, mutta mä vaan olen niin herkkä. Silti mä jatkan blogin pitämistä, koska tää kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa ja mä oon niin kiitollinen kaikista mukavista kommenteista.

Kävin viime ja tällä viikolla syömishäiriöklinikalla. Suurella mielenkiinnolla menin paikalle. Sairaanhoitajan kanssa juttelin. Eka kerta oli ihan mukava. Multa otettiin pituus ja paino. Viimeksi multa on otettu pituus 10 vuotta sitten ja se oli silloin noin 163,5cm. Sen takia olen aina ollu vähä epävarma, että pyöristänkö sitte 163:seen vai 164:seen. Oon yleensä päättänyt olla sen 163cm, mutta tänään mittaustulos oli 164cm, joten nyt voin varmasti sanoa, että olen 164cm! Tunnen itseni nyt niin pitkäksi!

Sitten pidin viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja menin taas uudestaan tällä viikolla. Syömiseni oli kuulemma niukkaa ja sain lähinnä itsestäänselviä ohjeita, kuten leipä miehen tiellä pitää. Olin aika turhautunut. Ensi kerralla otetaan vielä kerran paino ja lääkäri tulee mukaan. Jos minulle tarjotaan jotain hoitoa, tuskin otan sitä vastaan. Mulla ei ole motivaatiota. Mä tarvitsen apua masennukseen. Anoreksiani johtuu masennuksesta eikä toisinpäin. En oikeasti tiedä, paraneeko vai huononeeko tilanteeni tästä nyt, vai pysyykö samana. Mielialani ja syömiseni päivittäin vaihtelevat sen verran. Syömishäiriöajatukset pyörivät kyllä päässä koko ajan.

Mä uskon, että tulen potemaan masennus- ja syömishäiriöoireita koko loppuelämäni. Olisin jo parantunut, jos se olisi mahdollista. Onneksi minulla on tähän jaksoon kuitenkin mahtunut paljon hyviä onnellisia kausia. Tämän viimeisemmän, ties kuinka monennen, romahtamiseni jälkeen olen tullut siihen uskoon, että en parane koskaan. En varsinkaan anoreksiasta. Hyviä ja huonoja kausia tulee, mutta ongelmat eivät katoa minnekään ikinä. Mä en ihan oikeasti tee tätä tahallani. Ei kai kukaan nyt vapaaehtoisesti halua olla tällainen. Ei ole mitään keinoa, mitä en oli yrittänyt pässtäkseni eroon masennuksesta tai syömishäiriöstä. Silti mulla on kauhean syyllinen olo. Että tää on oikeastaan vaan omaa syytäni. Periatteessahan se on. Miksen vain keskittyisi johonkin muuhun? Todella mielelläni keskittyisin, jos vain pystyisin. 

Pakko yrittää kuitenkin nauttia viimeisistä vuosistaan niin paljon kuin pystyy. En usko, että elän kovin vanhaksi. Tuska tai häpeä, tai jokin muu tunne, muuttuu jossain vaiheessa niin voimakkaksi, etten enää pysty olemaan. Luulen että se tulee olemaan häpeä, kun ikää tulee lisää. Nuorena on vielä ihan ok olla hullu, mutta neljänkympin lähestyttyä pitäisi jo ruveta järkeväksi aikuiseksi. Kyllä mua nyt jo hävettää olla tällainen. Ja kun tiedän, että en tule parantumaan, hävettää vielä enemmän. Minua yritetään todennäköisesti parantaa ihan turhaan. En ehkä pysty täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Parasta tälle yhteiskunnalle ja kaikille muutenkin olisi, jos tekisin itsemurhan. Tuntuu, että pilaan miehenikin elämän, vaikka hän ei olekaan itse sitä mieltä. 

Mitä kehityksessäni tapahtui, että minulle kävi näin. Olisivako asiat voineet mennä toisin vai synnyinkö vain tällaiseksi. Miksi minusta tuli näin surullinen.