Mietteitä (epä)sosiaalisuudesta

Uutta blogipäivitystä kaipailtiin, joten tässä sitä nyt tulee :) Syksyllä alkoivat opinnot ja mikä tuuri minulla kävikään, että koko lukuvuosi järjestetään etänä, muuten olisin joutunut junailemaan. En nyt mitenkään halua vähätellä koronan vakavuutta, mutta sen aiheuttamat poikkeusjärjestelyt ovat sattuneet vaikuttamaan minun elämääni positiivisesti. Tässä on tullut todistettua, että monet asiat voi hoitaa täysin toimivasti tai jopa toimivammin etänä. Yksinäisille ihmisille, kuten minulle, koronajärjestely voi olla sekä hyvä että huono asia. Omasta näkökulmastani ainakin yksin oleminen on tuntunut hyväksyttävämmältä ja vähemmän masentavalta. On helpompi olla itsensä kanssa, kun kokoontumisten välttelyä suositellaankin. Voin kuitenkin myös kuvitella, että tämä lisää monen yksinäisen yksinäisyyttä, kun ihmiskontaktit vähenevät, mutta itseäni ei ole haitannut tämä. En kaipaa erityisen paljon ihmiskontakteja elämääni. Emme ole tavanneet luokkani kanssa ollenkaan livenä, mutta sekin on ollut minulle vain positiivinen juttu, sillä en tunne jääneeni ryhmän ulkopuolelle. Whatsapin kautta voi keskustella tuntematta ujoutta ja on helppoa olla aktiivinen. Zoom-tapaamiset tuntuivat ensin vaikeilta. Siinä olemme kaikki web-kamerat päällä ja näemme toisemme. Luento-tyyppisissä zoomeissä ei tarvitse laittaa kameraa päälle, mutta muutaman kerran olen joutunut esiintymään ja pitämään pitkiäkin puheenvuoroja. Se oli aluksi aika kammottavaa, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Kaikki puhumiset on kuitenkin menneet hyvin ja tuoneet mulle lisää itseluottamusta. En usko, että jännitän enää paljoa seuraavalla esiintymiskerralla. 

Olen toisinaan luonnehtinut itseäni epäsosiaaliseksi, mutta kyse ei pelkästään (ainakaan enää) ole siitä. Mua vaivaa myös itseluottamuksen puute ja jonkinlainen ihmispelko. Masennuksen lievityttyä olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja muiden asioista kiinnostuneemmaksi, joten uskon, että epäsosiaalisuudessani on ollut paljolti kyse masennuksesta. Vaikka sanoinkin jo, etten kaipaa erityisen paljoa ihmiskontakteja elämääni, toivoisin kuitenkin, että niitä olisi nykyistä enemmän. Minua kiehtoo ajatus, että tuntisi naapurini paremmin ja talon henki olisi yhteisöllisempi. En ole kuitenkaan itse tehnyt asian eteen mitään, sillä en uskalla. Jotenkin aina kun yhtäkkiä kohtaa jonkun, on vaikea keksiä puheenaihetta, mutta sitten jälkikäteen vasta keksin, mitä olisi voinut sanoa. Sen takia ei tule pahemmin keskusteltua kenenkään kanssa, muuta kuin tervehtimistä ja kiittämistä. No okei, kerran kun olin sosiaalisella päällä, niin aloin juttelemaan naapurin (tai sen kavereitten) kanssa parvekkeen kautta. Vaikka nykypäivänä yhteisöllisyys on vähentynyt, en kuitenkaan usko, etteikö sitä voisi löytää. Kyse on lähinnä omista rajoituksistani. En kuitenkaan viihdy missä tahansa yhteisössä. Kaikenlaisissa suurissa ryhmissä olo on aina ulkopuolinen, koska en osaa olla tarpeeksi sosiaalinen. Sellaista ulkopuolisuuden tunne ei tunnu hyvältä. En edes tiedä, millaiseen ryhmään soveltuisin, onko sellaista olemassakaan. Ehkä ei, sillä en ole koskaan ollut varsinaisesti ryhmäihminen. Tai sitten meissä pitäisi vaan olla vähän enemmän samoja ominaisuuksia. Olen kuitenkin ihminen, sosiaalinen eläin, joten jokin siinä ryhmään kuulumisessa kuitenkin vetää puoleensa. No, ehkä minun on aloitettava ihan vain yksittäisten ihmiskontaktien luomisessa. Kaipaan syvää ystävyyttä. Sellaista, jossa kumpikin voi olla oma itsensä, näyttää aidot tuneensa ja ihan oikeasti välitetään toisistaan. Kunpa vaan pääsisin estoistani, epätoivoisuuden tunteistani, masennuksen rippeistä ja väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi mahdollista. Huonounisuus, väsymys ja hyvin epäsäännöllinen unirytmi vaivaavat minua nyt todella paljon. Ne ovat vaivanneet hyvin pitkään ja huonontavat elämänlaatuani. Saisin paljon enemmän aikaiseksi ilman näitä ongelmia. Kulutan liikaa aikaa tekemättä mitään hyödyllistä kun minulla ei ole energiaa tarpeeksi. Tää on ehkä ainoa asia, joka ylläpitää masennusta ja siten myös epäsosiaalisuutta. En tiedä mikä tähän auttaisi, sillä olen yrittänyt kaikkea. 

Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja. 

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.

Kesäfiiliksiä

 Viime kesänä olin todella masentunut ja ahdistunut. Syynä tähän oli monia asioita, mutta elin toivossa, että tästä kesästä tulisi parempi. Ja niin siitä tulikin. Olen oikeastaan todella kauan vain odottanut sitä, että alan elää sellaista elämää kuin oikeasti haluan. Kukaan muu ei ole koskaan minua estänyt tekemästä sitä, päinvastoin, minua on aina kannustettu. En ole itse vaan kyennyt siihen. Mulla on oikeasti ollut pään sisällä asioita tosi pahasti pielessä. Mulle oli ihan normaali olotila olla alakuloinen, saamaton, innoton ja epäsosiaalinen. Tämä "huippufiilis", joka on ollut nyt jo aika pitkään läsnä arjessani, on normaaleille ihmisille ihan itsestäänselvä olotila. Mulle tää huippufiilis on muun muassa sitä, että mä jaksan tehdä muutakin kuin olla tietokoneella ja käydä kaupassa, ahdistavat ajatukset eivät piinaa, auringonvalo ei masenna, oloni ei ole syyllinen, olen sosiaalisesti oma-aloitteinen ja olen kiinnostunut asioista. Tällaista on kai ihan normaalin ihmisen elämä?

Ostin uudet lenkkarit ja innostuin harjoittelemaan juoksemista. Kuntosalitouhu alkoi vähän tympiä, koska se on niin keinotekoista ja mekaanista hommaa eikä se paranna kestävyyttä. Kestävyys on kuitenkin se juttu, josta on hyötyä arjessa enemmän, kuin isommista lihaksista. Pitää muistaa harjoittaa molempia osa-aluita eikä vain toista. Mut joo, sellaista kävely+juoksu-settiä yritän nyt tehdä säännöllisesti. En pysty pitkiä matkoja juoksemaan ja muutenkin jos vetää heti alussa överiksi, niin touhuun kyllästyy todella nopeasti. Onnistumisen kannalta on oikeasti nyt tärkeintä, että otan kevyesti ja rauhallisesti, mutta kuitenkin vähän itseään haastaen. En halua, että juoksulenkille lähteminen saa minut ahdistumaan. Silloin se harrastus varmasti taas loppuu lyhyeen.

Juhannusaattona olimme Lehtisaaren uimarannalla, jossa viihdyimme varsin pitkään. Merivesi oli superlämmintä! Yöllä menin juoksulenkille Vallilasta Töölönlahden ympäri ja takaisin. Panu oli rampa, joten se pyöräili mun perässä. Töölönlahdella oli paljon juhlijoita ja tuntui vähän hassulta olla itse juoksulenkillä. Lenkin jälkeen olin tietenkin ihan kuumissani ja ajettiin eräälle pienelle uimarannalle, jossa ei ollut ketään. Kello oli noin 1. Oli maagista uida yöllä, vaikka varsin valoisaa olikin.

On vaan niin siistiä, kun pystyy olemaan aktiivinen, osaa nauttia monista asioita ja uskaltaa olla rohkeampi. Mulla on ollut aidosti mukavaa myös ihan vain itseni kanssa. Olen ainoastaan nukkunut huonosti, mutta on silti ollut rento fiilis. Tuntuu, ettei mun ehkä enää tarvitse pelätä itseäni niin paljon.