Syksyn alku

Palasin opintojen pariin. Suoritin jo kaksi kurssia itsenäisesti, vaikka lukukausi alkoi vasta tällä viikolla. Olen vähän yllättynyt, kuinka ripeästi sain itsestäni leivottua taas ahkeran ja tunnollisen koululaisen. En tavoittele mitään korkeimpia arvosanoja noilla kirjoittamillani esseillä, mutta ei ne nyt varmaan ihan järkyttävää kuraakaan ole. Sain yli 400-sivuisen tenttikirjankin luettua tuosta vain. Se oli kyllä tenttikirjaksi harvinaisen kiinnostava.

Mieluiten suorittaisin itsenäisesti kaiken, mutta tällä viikolla alkaa pari kurssia, joissa joutuu olemaan sosiaalinen. Eilen alkoi jo eräs kielikurssi ja se oli niin raskasta kuin kuvittelinkin. Vihaan istua luitakolisuttavalla pulpetinpenkillä, tehdä paritehtäviä ja pelätä milloin opettaja kysyy randomisti minulta jotain vastausta. Kaksi kertaa viikossa kahden kuukauden ajan. Sitten vielä se toinen kurssi joka alkaa torstaina. Ja siis kyl on pakko myötää, että kyllähän tää mua virkistää. Jos joutuisi joka aamu nousemaan klo 8 ja istumaan koulussa 6 tuntia, niin se ei enää virkistäisi. Kaikki rasittavat kurssit kestää, kun tietää, kuinka pienestä valmis tutkinto on enää kiinni. On 100% varmaa, että saan kandinpaperit ensi keväänä.

Syksyn alkaminen on tänä vuonna ihan positiivinen juttu siis. Eikä mua haittaa pimeys ja kylmyys. Enemmän vain vaatteita päälle, niin kyllä se siitä. Olen huomannut, että ei kesä mua tee onnelliseksi, vaikka olen usein kuvitellut niin. Ei. Vaikka toki kesällä ja keväällä olosuhteet ovat sinänsä paremmat, niin eivät vuodenajat näytä vaikuttavan mun mielialaan. Se on ihan muista asioista kiinni.

 Mulla on ympärillä olevat asiat tosi hyvin. Hyvinvointi on enää kiinni vain itsestään. Yritän pitää kiinni positiivisesta asenteesta, vaikka se onkin vaikeaa. Mut mä yritän kovasti. En jaksa elää masennuksessa enää. Se kuluttaa mua niin paljon henkisesti ja fyysisesti. Tosin ei omille aivokemioille mahda mitään. Ei se tuosta vaan onnistu muuttua positiiviseksi ja henkisesti vakaaksi ihmiseksi. Mähän antaisin mitä vaan ollakseni sellainen. Elämä olisi paljon helpompaa, jos olisi sosiaalinen, pirtsakka ja huoleton. Sellainen on minulta poissuljettua. Täytyy nyt vain tiedostaa ne pahimmat ongelmakohdat ja yrittää muuttaa niitä.

Elokuu

Joku päätti leikkiä instassa minua, pölliä kuvani ja hankkia satoja seuraajia. Tämän takia merkitsen kuvani tästä lähtien. Tänään muuten huomasin, että tämä tyyppi on laittanut myös noi kaikki uudet kuvat, joissa on vesileimat. Siis täh? En ymmärrä. Jos haluaa pitää faniprofiilia, niin se on ihan ok, mutta että antaa kaikkien olettaa että on itse kuvissa, eikä merkkaa oikeaa omistajaa, se ei ole ok. Tälle asialle ylläpito ei näytä tekevän mitään, mutta toissapäivänä mun puhelimen näytölle pompsahtiyhtäkkiä ilmoitus, että minun omassa profiilissani oleva kuvani on poistettu yhteisösääntöjen vastaisena. Ja kyse oli kuvasta, joka poistettiin jo about 3 kk sitten. Ihan oikeasti en tiedä mitä sinä kuvassa oli väärää eikä instagram voi edes kertoa sitä minulle. Joo. Tässä on uusia kuvia, joita otettiin ankkapuistossa :)

90-lukulainen futuristinen räpylänsäästin

Töölönlahdella

Ihan pieni tiedote tähän alkuun. Tämä blogi ei enää käsittele syvimpiä henkilökohtaisia asioitani. Kaikki paskaposti mun ulkonäköön liittyen voi nyt loppua. Jos luulette, että "pääsi näyttää isolta koska oot niin laiha", näytät luurangolta joka on aseteltu eri asentoihin, "luuletko että KUKAAN pitää sinua hyvännäköisenä tuossa tilassa" ym. paskat argumentit auttavat mua yhtään? Ehkäpä nämä kaikki onkin kirjoittanut vain yksi henkilö, mutta tämä on sitten sulle. Jos mun vartalo on sun mielestä ruma, niin ei tarvitse tulla sanomaan sitä. MUA EI KIINNOSTA. Jos tarkoitat hyvää, niin metsään menee!

Kirjoittaminen on mukavaa, mutta täällä käy liikaa sellaista porukkaa, joille en halua kertoa elämästäni. Luulen, etten kirjoita tänne enää paljoakaan. Sen verran voin paljastaa itsestäni, että voin niin hyvin, ettei enää tarvitse kallonkutistajalla käydä. Synkät ajat ovat ohi. Kesä on ollut kiva, vaikka aika viileää on ollut. Olen sekä oivaltanut että kokenut uusia, pelottaviakin asioita, jotka ovat kasvattaneet minua henkisesti. Ehkä.

Valokuvia Töölönlahdelta:

Notkeaksi tuleminen kiinnostaa kovasti. Voiko tämän ikäinen, koko ikänsä liikunta vihannut kankea henkilö pystyä enään tulemaan notkeaksi? Esimerkiksi oppimaan spagaatin? Teen venytysharjoituksia viikottain, ja toisinaan teen oman ennätyksen jonkun venytyksen suhteen, mutta en tiedä kestääkö motivaatio jatkamaan lisää kun tuntuu siltä, että tää haave on täysi mahdottomuus. Kertokaa nyt jotain tuhkimotarinoita, jos teillä on.

Töölönlahden julkkis <3

Hanhiranta, kalmarin paratiisi.