Olen iloinen siitä, että aloin taas kirjoittelemaan tänne ajatuksiani. Muistin taas miten paljon tämä minulle antaa. Ensinnäkin ajatusryöpyn oksentaminen tyhjälle "paperille" helpottaa oloa ja se varsinkin, kun saa kommentteja, joissa kehutaan hyväksi tyypiksi. Sellainen kohottaa mun itsetuntoa ja saa mut jotenkin pitämään itsestäni enemmän, ainakin väliaikaisesti. Vaikka osittain en ymmärrä, miten joku voi pitää minua mielenkiintoisena persoonana. Tosielämässähän mä olen todella ujo ja pelkään ilmaista mielipiteitäni. Kirjoitusteni kautta minuun on paljon helpompi tutustua. Pelkään kyllä aina että tulee pahoja kommentteja, jos olen liian rehellinen, mutta ei sellaisia ole tullut pitkään aikaan. Tottakai olen varautunut niihinkin, mutta en voi sille mitään että ilkeät sanat satuttaa mua herkästi. Tai eivät välttämättä satuta, mutta jäävät mieleen leijumaan. Niinkuin aikoja sitten täällä jotkut haukkuivat mun vatsaa löysäksi, kun käytin napapaitaa. Nauroin kommenteille, mutta sen jälkeen en ole enää ollut tyytyväinen mahaani. Paitsi sitten kun laihduin. Muistan myös aina "miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseksi"-kommentit, kun laitoin bikinikuviani normaalipainoisena. Anteeksi tämä itsesäälissä kieriminen, mutta mä vaan olen niin herkkä. Silti mä jatkan blogin pitämistä, koska tää kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa ja mä oon niin kiitollinen kaikista mukavista kommenteista.
Kävin viime ja tällä viikolla syömishäiriöklinikalla. Suurella mielenkiinnolla menin paikalle. Sairaanhoitajan kanssa juttelin. Eka kerta oli ihan mukava. Multa otettiin pituus ja paino. Viimeksi multa on otettu pituus 10 vuotta sitten ja se oli silloin noin 163,5cm. Sen takia olen aina ollu vähä epävarma, että pyöristänkö sitte 163:seen vai 164:seen. Oon yleensä päättänyt olla sen 163cm, mutta tänään mittaustulos oli 164cm, joten nyt voin varmasti sanoa, että olen 164cm! Tunnen itseni nyt niin pitkäksi!
Sitten pidin viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja menin taas uudestaan tällä viikolla. Syömiseni oli kuulemma niukkaa ja sain lähinnä itsestäänselviä ohjeita, kuten leipä miehen tiellä pitää. Olin aika turhautunut. Ensi kerralla otetaan vielä kerran paino ja lääkäri tulee mukaan. Jos minulle tarjotaan jotain hoitoa, tuskin otan sitä vastaan. Mulla ei ole motivaatiota. Mä tarvitsen apua masennukseen. Anoreksiani johtuu masennuksesta eikä toisinpäin. En oikeasti tiedä, paraneeko vai huononeeko tilanteeni tästä nyt, vai pysyykö samana. Mielialani ja syömiseni päivittäin vaihtelevat sen verran. Syömishäiriöajatukset pyörivät kyllä päässä koko ajan.
Mä uskon, että tulen potemaan masennus- ja syömishäiriöoireita koko loppuelämäni. Olisin jo parantunut, jos se olisi mahdollista. Onneksi minulla on tähän jaksoon kuitenkin mahtunut paljon hyviä onnellisia kausia. Tämän viimeisemmän, ties kuinka monennen, romahtamiseni jälkeen olen tullut siihen uskoon, että en parane koskaan. En varsinkaan anoreksiasta. Hyviä ja huonoja kausia tulee, mutta ongelmat eivät katoa minnekään ikinä. Mä en ihan oikeasti tee tätä tahallani. Ei kai kukaan nyt vapaaehtoisesti halua olla tällainen. Ei ole mitään keinoa, mitä en oli yrittänyt pässtäkseni eroon masennuksesta tai syömishäiriöstä. Silti mulla on kauhean syyllinen olo. Että tää on oikeastaan vaan omaa syytäni. Periatteessahan se on. Miksen vain keskittyisi johonkin muuhun? Todella mielelläni keskittyisin, jos vain pystyisin.
Pakko yrittää kuitenkin nauttia viimeisistä vuosistaan niin paljon kuin pystyy. En usko, että elän kovin vanhaksi. Tuska tai häpeä, tai jokin muu tunne, muuttuu jossain vaiheessa niin voimakkaksi, etten enää pysty olemaan. Luulen että se tulee olemaan häpeä, kun ikää tulee lisää. Nuorena on vielä ihan ok olla hullu, mutta neljänkympin lähestyttyä pitäisi jo ruveta järkeväksi aikuiseksi. Kyllä mua nyt jo hävettää olla tällainen. Ja kun tiedän, että en tule parantumaan, hävettää vielä enemmän. Minua yritetään todennäköisesti parantaa ihan turhaan. En ehkä pysty täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Parasta tälle yhteiskunnalle ja kaikille muutenkin olisi, jos tekisin itsemurhan. Tuntuu, että pilaan miehenikin elämän, vaikka hän ei olekaan itse sitä mieltä.
Mitä kehityksessäni tapahtui, että minulle kävi näin. Olisivako asiat voineet mennä toisin vai synnyinkö vain tällaiseksi. Miksi minusta tuli näin surullinen.
