Luovutanko jo

Olen iloinen siitä, että aloin taas kirjoittelemaan tänne ajatuksiani. Muistin taas miten paljon tämä minulle antaa. Ensinnäkin ajatusryöpyn oksentaminen tyhjälle "paperille" helpottaa oloa ja se varsinkin, kun saa kommentteja, joissa kehutaan hyväksi tyypiksi. Sellainen kohottaa mun itsetuntoa ja saa mut jotenkin pitämään itsestäni enemmän, ainakin väliaikaisesti. Vaikka osittain en ymmärrä, miten joku voi pitää minua mielenkiintoisena persoonana. Tosielämässähän mä olen todella ujo ja pelkään ilmaista mielipiteitäni. Kirjoitusteni kautta minuun on paljon helpompi tutustua. Pelkään kyllä aina että tulee pahoja kommentteja, jos olen liian rehellinen, mutta ei sellaisia ole tullut pitkään aikaan. Tottakai olen varautunut niihinkin, mutta en voi sille mitään että ilkeät sanat satuttaa mua herkästi. Tai eivät välttämättä satuta, mutta jäävät mieleen leijumaan. Niinkuin aikoja sitten täällä jotkut haukkuivat mun vatsaa löysäksi, kun käytin napapaitaa. Nauroin kommenteille, mutta sen jälkeen en ole enää ollut tyytyväinen mahaani. Paitsi sitten kun laihduin. Muistan myös aina "miksi olet päästänyt itsesi tuollaiseksi"-kommentit, kun laitoin bikinikuviani normaalipainoisena. Anteeksi tämä itsesäälissä kieriminen, mutta mä vaan olen niin herkkä. Silti mä jatkan blogin pitämistä, koska tää kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa ja mä oon niin kiitollinen kaikista mukavista kommenteista.

Kävin viime ja tällä viikolla syömishäiriöklinikalla. Suurella mielenkiinnolla menin paikalle. Sairaanhoitajan kanssa juttelin. Eka kerta oli ihan mukava. Multa otettiin pituus ja paino. Viimeksi multa on otettu pituus 10 vuotta sitten ja se oli silloin noin 163,5cm. Sen takia olen aina ollu vähä epävarma, että pyöristänkö sitte 163:seen vai 164:seen. Oon yleensä päättänyt olla sen 163cm, mutta tänään mittaustulos oli 164cm, joten nyt voin varmasti sanoa, että olen 164cm! Tunnen itseni nyt niin pitkäksi!

Sitten pidin viikon ajan ruokapäiväkirjaa ja menin taas uudestaan tällä viikolla. Syömiseni oli kuulemma niukkaa ja sain lähinnä itsestäänselviä ohjeita, kuten leipä miehen tiellä pitää. Olin aika turhautunut. Ensi kerralla otetaan vielä kerran paino ja lääkäri tulee mukaan. Jos minulle tarjotaan jotain hoitoa, tuskin otan sitä vastaan. Mulla ei ole motivaatiota. Mä tarvitsen apua masennukseen. Anoreksiani johtuu masennuksesta eikä toisinpäin. En oikeasti tiedä, paraneeko vai huononeeko tilanteeni tästä nyt, vai pysyykö samana. Mielialani ja syömiseni päivittäin vaihtelevat sen verran. Syömishäiriöajatukset pyörivät kyllä päässä koko ajan.

Mä uskon, että tulen potemaan masennus- ja syömishäiriöoireita koko loppuelämäni. Olisin jo parantunut, jos se olisi mahdollista. Onneksi minulla on tähän jaksoon kuitenkin mahtunut paljon hyviä onnellisia kausia. Tämän viimeisemmän, ties kuinka monennen, romahtamiseni jälkeen olen tullut siihen uskoon, että en parane koskaan. En varsinkaan anoreksiasta. Hyviä ja huonoja kausia tulee, mutta ongelmat eivät katoa minnekään ikinä. Mä en ihan oikeasti tee tätä tahallani. Ei kai kukaan nyt vapaaehtoisesti halua olla tällainen. Ei ole mitään keinoa, mitä en oli yrittänyt pässtäkseni eroon masennuksesta tai syömishäiriöstä. Silti mulla on kauhean syyllinen olo. Että tää on oikeastaan vaan omaa syytäni. Periatteessahan se on. Miksen vain keskittyisi johonkin muuhun? Todella mielelläni keskittyisin, jos vain pystyisin. 

Pakko yrittää kuitenkin nauttia viimeisistä vuosistaan niin paljon kuin pystyy. En usko, että elän kovin vanhaksi. Tuska tai häpeä, tai jokin muu tunne, muuttuu jossain vaiheessa niin voimakkaksi, etten enää pysty olemaan. Luulen että se tulee olemaan häpeä, kun ikää tulee lisää. Nuorena on vielä ihan ok olla hullu, mutta neljänkympin lähestyttyä pitäisi jo ruveta järkeväksi aikuiseksi. Kyllä mua nyt jo hävettää olla tällainen. Ja kun tiedän, että en tule parantumaan, hävettää vielä enemmän. Minua yritetään todennäköisesti parantaa ihan turhaan. En ehkä pysty täyttämään yhteiskunnan vaatimuksia. Parasta tälle yhteiskunnalle ja kaikille muutenkin olisi, jos tekisin itsemurhan. Tuntuu, että pilaan miehenikin elämän, vaikka hän ei olekaan itse sitä mieltä. 

Mitä kehityksessäni tapahtui, että minulle kävi näin. Olisivako asiat voineet mennä toisin vai synnyinkö vain tällaiseksi. Miksi minusta tuli näin surullinen.

Omenanlohkoja

Minun on saatava jakaa tämä pieni ja viaton asia maailmalle. Nimittäin omenanlohkoja! Olimme eräänä päivänä ostamassa juustohöylää, mutta Panu heitti myös tuon ostoskärriin. En olisi ikinä itse pystynyt ostamaan mitään noin turhaa. Voin kyllä ostaa kymmenittäin huonon tuntuisia ja epäsopivia vaatteita ja kenkiä, joita en käytä koskaan, mutta omenanlohkojaan vedän rajan. SILTI mun on pakko myöntää, että kyllähän se hoitaa tehtävänsä hyvin, Ja nuo omenanpalaset jäävät tuohon tosi kauniisti tarjolle :) Näyttää kukkaselta. Niin viattomalta. Olen nyt oikeastaan aika ihastunut tuohon. Lempihedelmäni ei muuten ole omena, vaan kiivi. Seuraavana tulee greippi. Sitten omena.

Niin monta vuotta

Sairastuin masennukseen vuosikausia sitten. Muistan myös ala-asteen lopulla tunteneeni alakuloisuutta, mutta yläasteella masennus siirtyi uusiin sfääreihin. Yhtäkkiä vetäytyin kuoreeni enkä jutellut enää oikein mitään, parhaalle ystävällenikään. Yläaste oli yhtä helvettiä. Pelkäsin kaikkea. Viittasin kuitenkin ahkerasti, sillä mulla oli pakkomielle hyviin arvosanoihin. 

Olen ollut aina tosi ujo. Ja hiljainen. Paitsi lähimpien kavereiden kanssa. Ala-asteella oli pääosin ihan mukavaa. Mutta sielläkin oli paineita, sillä bestikset vaihtuivat koko ajan ja aina sai pelätä, että sillä hetkellä oleva paras kaveri kyllästyi ja vaihtoi toiseen. Jossain vaiheessa kukaan ei ollut mun paras kaveri ja sitten olin todella yksinäinen. Jostain syystä kun vaan ei voinut olla kolmestaan. Jos oli se kolmas, ylimääräinen, niin sitten joutui niiden kahden muun pompoteltavaksi ja kiusattavaksi. Koin tuon itse ja todistin myös sivustakatsojana. Olisin halunnut viettää paljon enemmän vapaa-aikaa koulukavereiden kanssa, kuin vietin, mutta puhelimella soittaminen oli aina iso kynnys. Ja sitten kun sai soitettua, niin kaverilla oli yleensä jotain muuta tekemistä. Sitten kun tämä toistui monta kertaa, niin alkoi tuntua, että olenkin epätoivottu vieras. Oli aina vaikea kysyä yhtään keltään, että voitko olla koulun jälkeen, kun en tiennyt tykkääkö toi nyt minusta yhtään vai ei. Asiaa ei auttanut yhtään se, että olin kovin herkkä lapsi. Pillahdin itkuun tosi pienestä. Onneksi ystävystyin erään mukavan tytön kanssa 5.luokalla, joka ei hylännyt mua koskaan. Myöhemmin meidän väliin tuli vain mun masennus.

Masennustani ei huomattu. Olin vain outo ja hiljainen. Sitten vasta kun laihduin, minut huomattiin. Perhe huomasi siis. Siitä alkoi sitten elämäni helvetillisimmät vuodet. Poliklinikalla hoitajat ja vanhempani puhuivat, kuinka mä en pysty ikinä itsenäistymään, kun olen niin sairas. Siinäpähän epäilivät. Sori nyt vaan, kun olin kiltti tyttö enkä riehunut kylillä vetämässä viinaa ja tupakkaa, vaan keskityn kouluun. Kiehuin mielessäni, koska tiesin kyllä että pistän haisemaan kun täytän 18. Ja niin tapahtui. Aloin vihdoinkin elää omaa elämää. Join alkoholia heti seuraavana päivänä kun täytin 18. Tutustuin netissä uusiin ihmisiin ja ryyppäsin helvetisti. Halusin pitää hauskaa, mutta etsin myös sydänystävää. Halusin myös syyn lähteä pois kotoa. Sydänystävän löysin ja hänestä tuli eka lyhytaikainen seurustelukumppanini.

Itsenäistyin mielisairauksista huolimatta ja loin elämäni tänne Helsinkiin. Silti melkein kaikki uneni tapahtuvat Elimäellä. En voi päivääkään olla ajattelematta Elimäkeä, vaikka käyn siellä max 2 kertaa vuodessa. Vaikka minulla on ongelmia, minulla on täysin oma elämä, johon Elimäki ei kuulu enää kuin unien muodossa. Se on suuri saavutus. Sitä mä osaan arvostaa. En haluaisi asua missään muualla Suomessa kuin täällä. Nyt mulla on kaksi kotia: Helsingissä ja Espoossa. Tykkään Espoosta myös tosi paljon. Olen asunut jo tosi monessa paikassa. Nyt olen kuitenkin jo 3 vuotta ollut samassa paikassa.

Mun on edelleen paljon mukavampi olla miesten kuin naisten kanssa. En ole ihan varma miksi. Ehkä siksi, että naiset voivat olla todella mukavia, mutta myös juoruakkoja ja selkäänpuukottajia. Miehet ovat rehellisiä. Ne eivät juoni ja kuiski, vaan vetävät vaan rehellisesti turpaan kun joku ärsyttää. Usein naiset puhuu, että heillä on paljon vaikeampaa tässä yhteiskunnassa kun on kauneusihanteet ja kaikki. Mun mielestä miehillä on vaikeampaa. Naisilta hyväksytään heikkoudet. Nainen saa olla heikko. Mies ei voi vapaasti olla herkkä, tunteellinen ja hauras. Silloin häntä kutsutaan ainakin homoksi ja tytöksi. Vähintäänkin epäillään.

Nyt meni ihan ohi aiheen. Mistä mun piti edes alunperin kirjoittaa? Ainiin, masennukseen johtaneet syyt. Masennus aiheutti anoreksian, mutta myös anoreksia lisäsi masennusta. Ne ovat kulkeneet aina käsi kädessä. Sairastuin anoreksiaan 14- tai 15-vuotiaana. Se on ollut elämässäni kaikki nämä vuodet mukana enemmän tai vähemmän. En mä pääse siitä koskaan. Olen nyt hyväksynyt sen. En pysty olemaan normaalipainoinen. En pysty olemaan tarkkailematta painoani. Mulla oli erittäin hyvä vaihe vuonna 2013, kun olin normaalipainoinen, mutta tajusin sitten lopulta, että näytän ihan kamalalta sellaisena. Mulla kilot nimittäin näkyy myös naamassa. Tosi kivaa kun naama on sellanen hirveä pallo. En enää koskaan uskalla lihoa normaalipainoiseksi. Painoni on jojoillut todella paljon näiden vuosien aikana ja siksi olen hyvin heikkokuntoinen. Lihasta on tosi vaikea saada takaisin. Kaikesta huolimatta mun veriarvot oli normaalit eikä mulla ollut edes anemiaa, kun kävin viime viikolla verikokeissa. Multa ei ole koskaan tippunut hiuksia päästä. Ainoat vaivat joita konkreettisesti olen kokenut, ovat heikko kunto, väsymys ja kylmät kädet.

Tämän vuoden alussa alkoi taas vaihteeksi huono kausi anoreksian kanssa. Oikeastaan ensin masennus voimistui noiden koulujuttujen ja muiden pettymysten vuoksi. Sitten alkoi mennä ruokahalu. Alkoi hävettää arvottoman ja epäonnistuneen ruumiini olemassaolo. Halusin sen pienentyvän, vievän vähemmän tilaa (vähemmän mitä hävetä) ja mieluiten katoavan kokonaan. Mulla on todella usein vain sellainen olo, että voisin kuolla tasan nyt. En jaksa enää yrittää. Mä en parane tästä. Paino on laskenut. Se on jo todella alhainen, koska lähtöpainokin oli. En anna sen enää laskea. En halua menettää lihaksiani enää yhtään. Kokkasin tänään itselleni parsakaalikeittoa, mutta söin myös Panun rullakebabin. Sain luvan :)

Mulla on ollut paljon näitä aikakausia, että masennus voimistuu kovasti. Alunperin siihenhän ei ollut selvää syytä. Näin myöhemmin kuitenkin kun olen viettänyt hyvää elämää täällä Helsingissä, melkeinpä parantunut sairauksistani, jokin syy on aina laukaissut ne uudelleen. Olen aina selvinnyt pudotuksista. Mutta tämä tilanne nyt tuntuu jotenkin todella syvältä. Toivottomalta. Loputtomalta. Mä olen nyt oikeasti sössinyt mun elämän ihan lopullisesti tai sitten vain syntynyt tällaiseksi, mutta joka tapauksessa, valoa ei ole enää tunnelin päässä. Siksi mä hain apua. Vaikka en sitä ole ansainnut. Jos avusta ei oo apua, niin tää on sit viimeinen kerta kun mä yritän.

Pakko vaan taas todeta, että kirjoittaminen on ihanaa.