Masennus

Tein pitkästä aikaa masennustestin. Tein sen kolme kertaa. Terveydenhoitajan luona, sairaanhoitajan luona sekä lääkärin luona. Tulos: vakava masennus. Olen puolen vuoden sisällä aloittanut innolla koulun kolme kertaa ja olettanut, että nyt alkaa uusi elämä....ja sitten olen lopettanut. Hävettää myöntää, että olen niin väsynyt, etten jaksa olla kuin pari tuntia paikalla enkä oikeastaan kykene oppimaan väsymykseltäni mitään. Ihmisetkin ahdistaa. En osaa enää sopeutua kouluelämään.

Väsyttää ja väsyttää vain. Odotin innolla, että labrakokeista löytyisi joku selitys, kuten vaikka anemia, mutta ei sitäkään. Ei mitään sairauksia tai puutostiloja. Taidan tarvita vain aurinkoa ja kävelylenkkejä. Mutta kun nyt on talvi. Silloin melkein aina masennus pahenee ja passivoidun. Uskon, että kevät piristää, kun tekee taas mieli ulkoilla ja näkee aurinkoa.

Aloitin tämän postauksen muuten eilen. Tänään on huomattavasti parempi päivä, mutta eilen kirjoitin näin: "Äsken mä kävin syömässä weetabixeja ja mietin, että en julkaisekaan tätä postausta. Kyllä elämä voittaa. Nolaan vain itseni kun vollotan blogissa. Mutta nyt on TAAS sellainen kuolemaolo. Jotenkin vaikeaa ottaa elämää ikinä vakavasti, kun mieleni aaltoilee tällä tavalla. Tuntuu, että olen menetetty tapaus. Mä alan luovuttaa. Musta ei ole kunnon ihmiseksi. Mun kiinnostus kaikkiin asioihin alkaa katoamaan. Parisuhde on ainoa asia, joka mulle merkkaa enkä kyllä jaksaisi taistella yhtään jos sitäkään ei olisi. Voisin samantien olla kuollut."

Mulla on aina vaihdelleet hyvät ja huonot kaudet. Siis on sellaisia pitempiaikaisia kausia ja sitten päiviäkin kestäviä. Toisinaan on sellasia päiviä, että mieliala vaihtelee monta kertaa. Lähinnä se on sellaista, että "on mulla toivoa" tai että "mulla ei ole toivoa". Aika säälittävää. Eilen ennen nukkumaanmenoa otin Ketipinoria (ensimmäistä kertaa) ja toivoin että se nukuttaisi. Olin jo sillee, että turha lääke, ei toimi! Mutta yhtäkkiä vain kuin salama kirkkaalta taivaalta tuli väsymys ja nukuin 12 tuntia lähes putkeen. Uskomaton pilleri. Ehkä siksi tänään on ollut hyvä päivä.

Miten tästä eteenpäin? Aion ainakin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä. Tällä hetkellä otan fluoxetiinia eikä se tunnu auttavan. Ehkä seuraavaksi Voxraa. Lääkärikin ehdotti sitä. Kokemuksia? Ketipinioria aion ottaa vain nukahtamiseen. Väheneekö nukutus-vaikutus, jos sitä ottaa säännöllisesti? Oli nimittäin ihan täydellinen unilääke.

 Mulla on tosi mukavaa Panun kanssa. Mutta kun pitäisi olla myös se omakin elämä, jolloin on mukavaa. Olenko mä oikeasti sairas? Olenko vain kiittämätön paska? Laiska? Sitä mä mietin koko ajan. Oikeasti masentuneet tyypit eivä edes jaksa nousta sängystä. Joka tapauksessa hävettää ottaa hoitoa vastaan, kun tuhlaan vain yhteiskunnan varoja. Joka toisella on hei masennus. Se on ihan "normaalia."

Osa minusta haluaa taistella ja elää, osa taas kuihtua ja kuolla pois. Kyllä mä arvostan elämää kuitenkin niin paljon, että valitsen taistelemisen. Elämä on liian arvokas asia hukkaan heitettäväksi. Kyse on vain mun mielestä. Ja sehän tässä hävettääkin. Kun kyse ei ole mistään fyysisestä sairaudesta. Tosin masennus aiheuttaa myös fyysisiä oireita. Mä en kuitenkaan voi mielelleni mitään. Usein mietin mikä muhun meni, kun kasvoin näin kieroon, kun taas siskostani tuli tosi sosiaalinen, tervehenkinen nainen, mutta vastausta en ole saanut. Kai mä synnyin tällaiseksi.

Pelottaa vähän julkaista tätä tekstiä, kun en ole enää ollut kovin avoin täällä blogissa. Mulla on vaikka kuinka monta kertaa ollut tällaisia vaikeita vaiheita mun elämässä ja olen meinannut kirjoittaa niistä, mutta en ole kehdannut. Nyt kehtasin. En tiedä miksi. Haluan avautua täällä omassa tilassani. Jättää muutaman ajatuksen kyberavaruuteen leijumaan. En silti kaipaa voivotuksia. En varsinkaan kotopuolesta. Mä haluan kirjoittaa blogiini ilman, että mun tarvii miettiä että voi ei mitä muut ajattelee.

Punainen mekko

 

Löysin lähimmältä kirpputoriltamme 3 metriä punaista, joustavaa samettikangasta. Jos katsoo läheltä, niin huomaa, että kankaassa on myös kuvioitu sydämiä ja tähtiä. Eka mekko meni pieleen, kun leikkasin sen väärin päin eli niin, että kangas jousti pysty- eikä sivusuunnassa. Sitten kun toinen mekko oli helmaa vaille valmis niin epähuomiossa saumuroin helman kiinni (ei ollu muute eka kerta). Sitten tajusin, ettei helmaa edes kuulu tehdä saumurilla. Sitten helmaa piti vielä kääntää sentti sisään ompelua varten. Helma lyheni sitten hiukan liikaa. Ei siitä kauhean suorakaan tullut. Jee. Onneksi mun keskittymiskyky on 100/100. Mutta kyllä se takapuolen peittää..ainakin seistessä :)

Kangasta on vielä jonkin verran jäljellä. Ompelisinko kolmannen mekon, topin vaiko sydämen muotoisen tyynyn? Jos tekisin uuden mekon, niin voisin tehdä tästä nykyisestä topin.

Samaan aikaan kun tähdet sammuvat

 Kiitos vielä kaikille edelliseen postaukseen kommentoijille. Täällähän käy aivan ihania lukijoita ja se lämmittää mun mieltä kovasti. Mä toisinaan haaveilen, että minulla olisi kaveri- tai työporukka tai ihan mikä tahansa joukko, jonka kanssa voisin pitää yhtä, olla oma itseni, juhlia...mutta se ei vain tule tapahtumaan, koska minun itseni pitäisi muuttua. Mä olen ujo. Introvertti. Sisäänpäinkääntynyt. Vähäsanainen. Olen koko elämäni toivonut voivani muuttua, mutta oman perusluonteensa muuttaminen on varmaan lähes mahdotonta. Olen varma, että elämänlaatuni olisi parempaa, jos olisin rohkea ja sosiaalinen. Sellaisilla ihmisillä on paljon paremmat mahdollisuudet päästä elämässä eteenpäin. 

Enhän mä oikeastaan edes sisimmässäni ole laumaihminen. Mulle on aina riittänyt, että on yksi hyvä ystävä. Viime vuosina se on ollut poikaystävä. Satunnaisia kaveripoikia minulla on ollut silloin tällöin, mutta nekin suhteet ovat lopulta kuihtuneet. Olisi silti kivaa, jos osaisi olla rennosti ryhmässä. Joskus on ollut niitä pieniä lyhyitä hetkiä, jolloin olen tuntenut olevani osa porukkaa (esim. ravintolakoulussa) mutta sellaiset tilanteet eivät kestä kauaa. Olen huono ylläpitämään ihmissuhteita. Tarvitsen todella paljon omaa hiljaista aikaa. Sosiaalisuus vie hirveästi energiaani.  

Toisaalta olen vielä nuori. Ehdin tutustua uusiin ihmisiin ja porukoihin ja mitä tahansa voi tapahtua. Minulla on nytkin netissä kavereita, joita olisi upea nähdä joskus. Pelkään kuitenkin tekeväni kamalan ensivaikutuksen ja mokaavani koko tapaamisen. Voisinpa vain olla ajattelematta liikaa. Silloin kaikki olisi niin helppoa. Kun alan miettimään avaruutta, kuinka iso se on ja kuinka mitätön koko tämä maapallo ja ihmiselämä muutenkin on suhteessa maailmankaikkeuteen, niin tuntuu ihan naurettavalta tällaiset ongelmat. Miksei vaan voi nauraa ja puhua pälpättää. Miksi kaiken pitää olla niin jäykkää, kun elämä on niin lyhyt ja suorastaan mitätön asia. Miksi pitää jännittää esitelmää ja puhumista pienen luokan edessä, kun samaan aikaan galaksit törmäilevät ja tähdet sammuvat. Voisinpa tiedostaa koko ajan kuinka pieni olen tässä maailmassa. Vaikka maailmankaikkeus on valtava, oma maailma on kuitenkin hirveän pieni. Oleellisinta ei edes ole se maailma, joka on olemassa, vaan se tapa, jolla sen omassa päässäni tunnen. Siksi "oma mieli on vankiloista pahin" pitää hyvin paikkansa. Se on aina ollut myös minun pahin vankila. En haluaisi viettää koko nuoruuttani miettimällä, että mitä mä uskallan tehdä ja sanoa. 

Minunlaisille ihmisille on onni, kuinka pitkälle kehittynyttä virtuaalitodellisuus on nykyään. Netissä on ujonkin helppo olla oma itsensä ja löytää sielunkumppaneita. Enhän mä pystyisi mitenkään tämänkään tekstin sanomaa tuomaan sanoilla suustani ulos. Tuntuupa hyvältä kirjoittaa näistä ajatuksista. En aio välittää, että paljastin nyt koko maailmalle olevani introvertti. Kaikki minut oikeasti tuntevat sen toki tietävät, mutta pelkään, että aiheutan sitten uusille ihmisille aina pettymyksen tällä luonteenpiirteelläni. Tiedän, ettei se ole niin, mutta pelkään silti.

Meitä introvertteja on kuitenkin paljon ja me pärjäämme monissa elämän osa-alueissa luonteemme ansiosta erittäin hyvin. Vähän saatoin moittia itseäni tuon introverttiyden suhteen, mutta enhän minä pidä kyseistä luonteenpiirrettä mitenkään ihmistä huonontavana asiana tai edes haluaisi että kaikki maailman ihmiset olisivat ekstrovertteja. Kaikki ihmiset ovat niin erilaisia luonteen, taitojen kuin kiinnostuksienkin puolesta ja se on vain hyvä juttu. Siksipä voisi lopettaa myös sen oman itsenä mollaamisen ja miettiä, pystyisiko sanomaan kenellekään toiselle niin pahasti kuin itselleen. Mieti tätä, jos sinulla on tapana haukkua ja rankaista itseäsi fyysisesti (esimerkiksi laihduttamalla tai viiltelemällä). Ei kukaan ole oikeutettu saamaan julmaa kohtelua. Et sinäkään.

Avaruus Kroatiasta katsottuna kesällä 2016