Kevät toi...kaikenlaista

Aloitin tämän postauksen kirjoittamisen huhtikuun alussa, mutta nyt ehtikin jo vaihtua toukokuuksi.
Kuten jo aiemmin täällä mainitsin, olen aloittanut urheilullisen elämän ja käynyt yliopiston ryhmäliikuntatunneilla noin 5 kertaa viikossa. Mukavaa, kun on joka päivä päässyt ihmisten ilmoille ja omatuntokin on tosi hyvä, kun on laittanut kroppansa liikkeelle. Mielikin on paljon virkeämpi kuin aiemmin talvella. Olen käynyt eniten kahvakuulassa ja bodypumpissa. Ensi viikolla on luvassa ensimmäistä kertaa joogaa.

Liikuntainnostukseni ovat aina olleet vain pyrähdyksiä. Pari kuukautta teen täysillä jotain ja sitten makaan seuraavan vuoden. Ei enää noin. Nyt haluan pitää itsestäni huolta ja alkaa kasvattamaan sekä ylläpitämään lihasvoimaa, kestävyyttä ja liikkuvuutta. Ehkäpä olen vihdoinkin OIKEASTI löytänyt liikunnan ilon ja pystyn ottamaan sen pysyvästi osaksi elämääni. Painon nostaminenkin on ollut henkisesti helpompaa, kun yritän uskoa, ettei kaikki kilot tule pelkkänä läskinä. I hope so. Todennäköisesti en treenaa tarpeeksi, että lihakset kasvaisi. En edes tiedä mikä on tarpeeksi. En kuitenkaan jaksaisi käydä joka arkipäivä bodypumpissa.

Luultavasti alan nyt käymään ryhmätunneilla vähän harvemmin, kun ulkona on niin lämmintä ja kaunista. Kevään etenemista on kivaa seurata. Pääsen taas bongailemaan uusia katutarroja ym. taidetta sekä näkemään Töölönlahden ankkoja, hanhia ja joutsenia. Se valkoinen ankka käveli ihan jalkojeni juuressa yks päivä :) 

Takaletin tekeminen itselleen on vaikeaa. Jouduin opettelemaan, kun aloin käymään liikuntatunneilla. Mun ulkonäköahdistus on mennyt tosi rankaksi nyt kevään tullessa. Ehkä siksi, että olen ulkona enemmän ihmisten ilmoilla ja en voi enää piiloutua niin hyvin huivin, pipon ja hupun alle. 

Koska kaikki ponnarini yhtä lukuunottamatta olivat hävinneet, niin piti ostaa uusia. Olin jo katsellut pitkään ponnareita kaupoissa, mutta kaikki oli vain mun inhokkivärisiä ja mustia en halua ostaa enää koska ne häviää nopeimmin. Mutta sitten tuli vastaan TÄMÄ!

Olen leikannut hiusten latvoja säännöllisesti näiden kasvatusvuosien aikana, muuten ne olisivat superpitkät. Olen yrittänyt päästä eroon huonoista hiuksista, joissa on jäänteet värinpoistosta. Ei niitä huomaa luonnossa eikä useissa valokuvissakaan, mutta tosi tarkoissa valokuvissa huomaa, että ne punertaa ja ne ovat katkeilleet. Niitä on vielä useita senttejä jäljellä, mutta aion nyt lopettaa leikkaamisen, koska haluan nämä nopeammin pitkiksi. Ja kun ei niitä tosiaan kukaan edes huomaa. Pääsin muuten sattumalta musavideoon hiusteni ansiosta. Hiukset sai siis töitä ja mä pääsin harrikan kyytiin. 

Kävimme puistossa, jossa asui ainakin vielä talvella yli 30 sorsaa. Sorsat olivat kaikonneet ja siellä oli kaakattamassa vain kaksi hanhea! (Ikinä ole hanhia tuolla ollut). Nää oli kyllä tosi mukavia kavereita.

Loppuun vielä kaunis aurigonlaskun värittämä kuva ja värikäs Amazon.

En voi olla miettimättä kuolemaa

Olen viime aikoina lukenut netissä kuolemaan liittyviä juttuja. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, vaan olen useinkin päätynyt murha.infoon ja muiden mutkien kautta lukemaan kauheista kuolintapauksista. Olen aina päässyt niistä jutuista yli ja jatkanut elämääni. En ole alkanut miettimään omaa kuolemaani. Kuolema on ollut minulle vain yksi asia muiden joukossa enkä ole miettinyt sitä pahemmin. Ainakaan pelokkaalla mielellä.

Eräänä päivänä taas päädyin lukemaan jotain. Se lähti varmaan jostain uutisesta. Olisiko se ollut se magneettikuvauslaiteonnettomuus HS:ssä. Yleensä kun luen kauheista ihmiskohtaloista, ahdistun, mutta voin lohduttautua sillä, että ei mulle käy noin. Mä vietän turvallista elämää. Suomi on turvallinen. Olen hyvässä asemassa. Noin pahoja asioita tapahtuu vain Intiassa.

Mutta tällä kertaa mun päässä jotenkin naksahti. Mä aloin ihan tosissani ajattelemaan mitä kuolema on. Kuinka se oikeasti tulee minunkin kohdalleni. Mitä sitten tapahtuu? Mihin mä joudun? Mitä jos se sattuu? Joudunko ikuiseen pahaan uneen? Mitä jos mä herään haudassa? Mä en halua maan alle! En myöskään haluaisi tulla poltetuksi. Mua alkoi pelottaa yhtäkkiä aivan jumalattomasti. Kuolema tulee tapahtumaan myös minulle. Mun elämä loppuu. En näe enää ikinä rakkaitani. Mua alkoi heikottaa, muutuin fyysisesti veltoksi ja itkin. Monta kertaa sen illan aikana. Tuosta on nyt yli viikko. Sen jälkeen olen itkenyt joka yö ja saanut ahdistuskohtauksia. En ole koskaan tuntenut tällaista ahdistusta. En ole tuntenut mitään henkisesti ja fyysisesti näin lamaannuttavaa ja kauheaa. Mun kurkkua alkaa kuristaa, kun ajattelen sitä. Yritän ajatella jotain muuta, mutta en pääse tuosta asiasta yli. Yleensä olen murehtinut ihan pikkuasioita, päässyt niistä yli ja tajunnut, että mulla on kaikki ihan hyvin. Mutta tää on sellainen asia, joka ei ole pikkujuttu ja se tulee tapahtumaan. Kaikki loppuu enkä pääse enää ikinä takaisin. Siis tätä pelkoa ei voi sanoin kuvailla...

Olen elänyt elämääni tähän asti miettimättä kuolemaa. Olen ajatellut oman kuolemani ihan hyvänä asiana. Nyt vaan jotenkin tajusin, mitä se oikeasti on ja kuinka lopullista se on. Nyt mulla on koko ajan sellainen tunne, että kuolema vaanii mua joka nurkan takana. Pelkään, että mun sydän yhtäkkiä pysähtyy tai selkäydin rikkoutuu. Pelkään joka automatkalla, että joku kännikuski ajaa meidän päälle. Pelkään, että saan jonkun hirveän sairauden ja kuolen hitaasti kituen. Pelkään vanhenemista. Pelkään, että kuolen vanhana yksinäisenä, ilman että kukaan pitää minua edes kädestä kiinni. Pelkään, että joudun ihan yksin johonkin pimeyteen enkä näe enää ikinä ketään.

Mua ahdistaa niin älyttömästi, että tämä kaikki tulee päättymään. Mun aivot sammuu ja mun tietoisuus ei enää ikinä palaa. Miksi...miksi tän pitää päättyä...mä en halua lähteä täältä. Miten edes voi olla olematta? Siis miltä tuntuu, että ei ole? Siis eihän se voi tuntua miltään, mutta....mitä hittoa???

Kun olin taas eräänä yönä itkin, Panu huomautti eräästä asiasta. Että me tällä hetkellä elävät olemme olleet täältä poissa jo miljardeja vuosia. Hetkinen. Totta. Missä mä silloin olin? Mähän olen ollut olematta täällä jo niin kauan. Eikä se ole tuntunut...miltään. Ihan outoa. Ei tämä maailma mihinkään katoa kuolemani jälkeen, mutta harmittaa, että tulen missaamaan hienoja asioita. Ja mä ja Panu ei enää koskaan nähdä toisiamme emmekä maailmaa...mä en kestä tuota ajatusta.

Olen nyt jotenkin eri lailla nauttinut elossa olemisesta. Mä tajusin nyt aika hyvin, että mun täytyy pitää huolta itsestäni, että elän pitkään. En kyllä haluaisi olla heikko ja rupsahtanut vanhus, mutta ulkokuori ja kunto pysyvät hyvänä pidempään, kun huolehtii itsestä. Mun keho on oikeastaan ihan uskomaton asia. En halua kuihduttaa sitä enää ikinä. Olen jo ottanut suunnan kohti terveempää tulevaisuutta. Tuntuu, että syömishäiriö helpotti nyt kummasti. Elämä on niin upea ja ainutlaatuinen juttu, että eihän mun tarvitse olla lainkaan surullinen eikä miettiä kauheasti jotain vaa'an numeroa.

Kaikki varmaan nyt sanois mulle, että nauti nyt elämästä joka päivä kun se on niin lyhyt! Ja että kuolema on maailman luonnollisin asia. Toi ei auta mitään. Tää ahdistus on tosi kovaa. Mä ajattelen liikaa. Saatan ruveta itkemään minä hetkenä hyvänsä. Tänään autossa ja nyt kirjoittaessa. Varmaan taas nukkumaanmennessä. Ehkä tämä helpottaa jossain vaiheessa. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että mun aivot sammuu enkä näe enää mitään enkä ketään ja menetän kaiken. Mua ahdistaa melkein yhtä paljon se maan alle joutuminen.

Mua kiinnostaa kuulla myös teidän ajatuksianne tästä asiasta. Mietittekö te ikinä kuolemaa? Mitä ajattelette, että kuoleman jälkeen tapahtuu? Olisin iloinen, jos tähän tulisi paljon kommentteja.

Viimeinen ilta

Tässä tulee viimeinen kuvapostaus lomasta, asuntomme edessä kulkevalta polulta ja rannalta.