Vanheneminen

Synttärit lähestyy, niin on tullut taas vähän enemmän mietittyä ikääntymistä. Vanheneminen on ollut mulle ainoastaan hyvä asia. Vuosien myötä olen oppinut suhtautumaan asioihin rennommin ja minun on helpompaa olla itseni kanssa. Pelkään vanhenemisessa toki monia asioita, kuten heikkenemistä, sairauksia, rupsahtamista ja yksinäisyyttä. Ehkä eniten yksinäisyyttä. Minun on vaikeaa luoda uusia ihmissuhteita, mutta vielä vaikeampaa on ylläpitää niitä. Pitäisi pyrkiä olemaan sosiaalisempi ja yhteisöllisempi. Siinä on vaan se ongelma, että mä olen ujo, introvertti ja erakkoluonteinen ja joudun vaan pakottamaan itseni yhteisöllisiin juttuihin enkä viihdy niissä kuin sattumanvaraisesti. Mun mielestä ei ole hyvä juttu, että yhteiskunnassamme kehityskulku on se, että yhteisöllisyys vähentyy ja välinpitämättömyys lisääntyy. Mä olen kuitenkin ollut tällainen yksin viihtyvä ja hiljainen ihan pikkulapsesta asti, joten tää on mun luontoni eikä tulos ympäristöllisistä tekijöistä. Olen se, joka yöllä tarkkailee leirinuotiota ja lähestyviä uhkia, kun muut lauman jäsenet nukkuvat.

En haluaisi omalla toiminnallani edistää nykyistä epäsosiaalistavaa kehityskulkua, mutta minusta ei ole muuttamaankaan sitä. Ehkä on ihan ok olla tällainen ja teen elämästäni sen näköistä kuin haluan. Kyllä mä toki edelleen elän pienessä toivossa, että muutun sosiaalisesti aktiivisemmaksi ja saan elämääni enemmän pysyviä ihmissuhteita. Toistaiseksi olen kyllä ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseeni. Myös pelkän netin kautta tapahtuva sosiaalinen toiminta tuo mulle todella paljon iloa. Olisi kyllä aika paha, jos nettiä ei olisi.

En usko, että teen koskaan lapsia ja alan viettämään perhe-elämää, sillä sellainen ei jotenkin sovi persoonaani eikä houkuttele minua muutenkaan. Ajatus omista lapsista on kaunis, mutta ei sen enempää. Eli en kauheasti usko, että perheen perustaminen tulee koskaan olemaan se juttu elämässäni. Tämä näkemys on vain vahvistunut viime vuosien aikana. Olen helpottunut, että olen viimeinkin alkanut vähän pääsemään perille, mitä kenties haluan elämässäni tai ainakin minne suuntaan haluan pyrkiä.

Tällä hetkellä tärkeintä elämässäni on henkisestä hyvinvoinnista huolehtiminen, ihmissuhteet, opiskeluissa eteneminen ja musiikki. Olen melko luottavaisin mielin opiskelujeni kanssa, vaikka haasteita on ollut. Ala tuntuu ainakin 100% oikealta. Musiikki ja tämänhetkinen bänditoiminta tuovat iloa ja itsevarmuutta. Toivon, että Tyrmä saa ennemmin tai myöhemmin omiakin biisejä ulos.

Mietteitä (epä)sosiaalisuudesta

Uutta blogipäivitystä kaipailtiin, joten tässä sitä nyt tulee :) Syksyllä alkoivat opinnot ja mikä tuuri minulla kävikään, että koko lukuvuosi järjestetään etänä, muuten olisin joutunut junailemaan. En nyt mitenkään halua vähätellä koronan vakavuutta, mutta sen aiheuttamat poikkeusjärjestelyt ovat sattuneet vaikuttamaan minun elämääni positiivisesti. Tässä on tullut todistettua, että monet asiat voi hoitaa täysin toimivasti tai jopa toimivammin etänä. Yksinäisille ihmisille, kuten minulle, koronajärjestely voi olla sekä hyvä että huono asia. Omasta näkökulmastani ainakin yksin oleminen on tuntunut hyväksyttävämmältä ja vähemmän masentavalta. On helpompi olla itsensä kanssa, kun kokoontumisten välttelyä suositellaankin. Voin kuitenkin myös kuvitella, että tämä lisää monen yksinäisen yksinäisyyttä, kun ihmiskontaktit vähenevät, mutta itseäni ei ole haitannut tämä. En kaipaa erityisen paljon ihmiskontakteja elämääni. Emme ole tavanneet luokkani kanssa ollenkaan livenä, mutta sekin on ollut minulle vain positiivinen juttu, sillä en tunne jääneeni ryhmän ulkopuolelle. Whatsapin kautta voi keskustella tuntematta ujoutta ja on helppoa olla aktiivinen. Zoom-tapaamiset tuntuivat ensin vaikeilta. Siinä olemme kaikki web-kamerat päällä ja näemme toisemme. Luento-tyyppisissä zoomeissä ei tarvitse laittaa kameraa päälle, mutta muutaman kerran olen joutunut esiintymään ja pitämään pitkiäkin puheenvuoroja. Se oli aluksi aika kammottavaa, mutta nyt olen jo tottunut siihen. Kaikki puhumiset on kuitenkin menneet hyvin ja tuoneet mulle lisää itseluottamusta. En usko, että jännitän enää paljoa seuraavalla esiintymiskerralla. 

Olen toisinaan luonnehtinut itseäni epäsosiaaliseksi, mutta kyse ei pelkästään (ainakaan enää) ole siitä. Mua vaivaa myös itseluottamuksen puute ja jonkinlainen ihmispelko. Masennuksen lievityttyä olen muuttunut sosiaalisemmaksi ja muiden asioista kiinnostuneemmaksi, joten uskon, että epäsosiaalisuudessani on ollut paljolti kyse masennuksesta. Vaikka sanoinkin jo, etten kaipaa erityisen paljoa ihmiskontakteja elämääni, toivoisin kuitenkin, että niitä olisi nykyistä enemmän. Minua kiehtoo ajatus, että tuntisi naapurini paremmin ja talon henki olisi yhteisöllisempi. En ole kuitenkaan itse tehnyt asian eteen mitään, sillä en uskalla. Jotenkin aina kun yhtäkkiä kohtaa jonkun, on vaikea keksiä puheenaihetta, mutta sitten jälkikäteen vasta keksin, mitä olisi voinut sanoa. Sen takia ei tule pahemmin keskusteltua kenenkään kanssa, muuta kuin tervehtimistä ja kiittämistä. No okei, kerran kun olin sosiaalisella päällä, niin aloin juttelemaan naapurin (tai sen kavereitten) kanssa parvekkeen kautta. Vaikka nykypäivänä yhteisöllisyys on vähentynyt, en kuitenkaan usko, etteikö sitä voisi löytää. Kyse on lähinnä omista rajoituksistani. En kuitenkaan viihdy missä tahansa yhteisössä. Kaikenlaisissa suurissa ryhmissä olo on aina ulkopuolinen, koska en osaa olla tarpeeksi sosiaalinen. Sellaista ulkopuolisuuden tunne ei tunnu hyvältä. En edes tiedä, millaiseen ryhmään soveltuisin, onko sellaista olemassakaan. Ehkä ei, sillä en ole koskaan ollut varsinaisesti ryhmäihminen. Tai sitten meissä pitäisi vaan olla vähän enemmän samoja ominaisuuksia. Olen kuitenkin ihminen, sosiaalinen eläin, joten jokin siinä ryhmään kuulumisessa kuitenkin vetää puoleensa. No, ehkä minun on aloitettava ihan vain yksittäisten ihmiskontaktien luomisessa. Kaipaan syvää ystävyyttä. Sellaista, jossa kumpikin voi olla oma itsensä, näyttää aidot tuneensa ja ihan oikeasti välitetään toisistaan. Kunpa vaan pääsisin estoistani, epätoivoisuuden tunteistani, masennuksen rippeistä ja väsymyksestä eroon, niin kaikki olisi mahdollista. Huonounisuus, väsymys ja hyvin epäsäännöllinen unirytmi vaivaavat minua nyt todella paljon. Ne ovat vaivanneet hyvin pitkään ja huonontavat elämänlaatuani. Saisin paljon enemmän aikaiseksi ilman näitä ongelmia. Kulutan liikaa aikaa tekemättä mitään hyödyllistä kun minulla ei ole energiaa tarpeeksi. Tää on ehkä ainoa asia, joka ylläpitää masennusta ja siten myös epäsosiaalisuutta. En tiedä mikä tähän auttaisi, sillä olen yrittänyt kaikkea. 

Takaisin todellisuuteen

Olin loppukevään ja alkukesän aikaan hyvin pitkäkestoisessa humalatilassa ja nyt olen taas selvin päin ja pitäisi oppia sietämään todellisuutta. Masennus on alkanut palailla. En enää luotakaan siihen, että tulen selviämään asioista, joissa pitäisi onnistua, jotta pääsisin elämässä eteenpäin. En enää usko, että onnistun olemaan tarpeeksi hyvä sosiaalisissa tilanteissa, että saisin luotua ja ylläpidettyä ihmissuhteita. Tiedän, että on paljon ihmisiä, jotka haluaisivat jutella ja tutustua lähemminkin, mutta en voi sille mitään, että stressaan sanomisiani, etten vaan kuulostaa tyhmältä, enkä halua avautua kauheasti asioistani, koska en halua vaikuttaa itsekeskeiseltä. Aika vaikeaa sitä muutenkaan on muiden auttaa. Helpompaa on kai olla yksinäinen kuin stressata sosiaalisista jutuista. Vaikka mä en oikeasti haluaisi elää yksinäistä elämää.

Mistä se kevään ja kesän aikana tullut hyvä fiilis oikein tuli ja mihin se meni? Muutama päivä sitten sain raahattua itseni juoksulenkille, mutta kesken kaiken muhun iski sietämätön ahdistus ja kuolemanhimo, pitkästä aikaa. Tunsin olevani niin helvetin yksinäinen. Ja mun pitää vain tyytyä siihen, koska en osaa olla mitään muuta. Ihmisten kanssa oleminen on liian vaikeaa. Oon mielummin yksin, kuin idioottina muiden seurassa. Masennus tuntuu taas olevan niin lähellä, että pelottaa. Jos se tulee, niin se tulee enkä voi sille mitään. Toki sen estääkseen voi tehdä kaikenlaista, kuten olla aktiivinen ja ihmisten ilmoilla, mutta jos pää alkaa täyttyä tyhjyydellä ja elämänhaluttomuudella, niin ei sitä pysty noin vain hallitsemaan. Masennus latistaa motivaatiota kaiken tekemisen suhteen. Olen vain istunut sohvalla monta tuntia päivässä ja se alkaa kyllä tuntua olossa.

Todennäköisesti tämä on väliaikainen tila, sillä olen nukkunut sekavasti ja huonosti. Tekee mieli nyt kerrankin vähän purkaa tunteitaan, vaikka yleensä en halua kirjoittaa tänne huonoista hetkistä. Yleisesti ottaen voin edelleen paljon paremmin kuin useaan vuoteen. En ole enää niin pohjalla kuin viime kesänä, joka oli pahin kesä pitkään aikaan. En unohda huonoja aikoja helposti ja mietin niitä useinkin. En pidä mitään asioita itsestäänselvyytenä, varsinkaan hyvää olotilaa. Tänä kesänä olen tehnyt erilaisia juttuja kuin ennen. Olen kiinnostuneempi asioista ja tuntuu, että alan taas löytämään itseni, joka on kuitenkin hiukan erilainen kuin nuorempi minä. Ihan hyvä kesä siis ollut, mutta väsymys ja alavireisyys ovat alkaneet loppukesästä hallita oloani enemmän. Mua ei haittaa yhtään, että syksy tulee, sillä kaipaan jo pimeyttä ja kylmempiä ilmoja. 

Opiskelu on kuitenkin sellainen juttu, josta mun on oikeasti syytä olla huolissani. Haluan uskoa itseeni, mutta en silti odottaisi liikoja. Luultavasti kaikki samat ongelmat iskevät taas lujaa, masennus puskee päälle ja pian huomaan keskeyttäneeni. Mut en ole niin epätoivoinen, etten edes yrittäisi. Tilanne on parempi kuin aiemmin, sillä masennuksen helpottumisen myötä olen taas kiinnostunut alastani ja kaiken kaikkiaan pystyn olemaan motivoituneempi, koska perusasiat elämässä on järjestyksessä. Tottakai tunnen huonoa omaatuntoa ja vähän hävettääkin tehdä paluu, koska olen tavallaan pettänyt opettajien odotukset. Ala on siis niin pieni, etten ole vain yksi satojen joukossa. Aloitan uusien opiskelijoiden joukossa ja tunnen itseni epäonnistuneeksi yksilöksi, koska muut ryhmäläiseni ovat olleet tunnollisia ja opiskelleet jo pitkälle/valmistuneet. Ja jotenkin tiedän, etten tule kuitenkaan pärjäämään niin hyvin kuin muut. Toivottavasti etäopiskelua olisi mahdollisimman paljon, sillä se olisi mulle suuri etu. Mua ahdistaa seminaarit ja oppitunnit. Kaikissa edellisissä opiskeluryhmissäni, joissa olen elämäni aikana ollut, kaikki on olleet tosi fiksuja ja sanavalmiita ja mä olen aina se erakko. Se joka ei osaa olla ryhmässä. Se joka harhailee koulun käytävillä yksin. Tää on aina ahdistanut niin paljon, että olen keskeyttänyt monet koulut. En kaipaa mitään jeesustelua tähän, sillä tiedän, että olen ihan samanarvoinen kuin muut ja on muitakin minunlaisiani, mutta näistä elämää vaikeuttavista luonteenpiirteistä on lähes mahdotonta päästä eroon. Mä aina joka kerta jättäytynyt hiljalleen pois ryhmästä, koska mun pää ei vaan kestä sitä sosiaalista painetta. Vähän aikaa aina jaksan yrittää, mutta energia loppuu nopeasti.

Nyt tuli tosi negatiivista tekstiä, mutta se johtuu osittain siitä, että unirytmi on ollut kauan jo perseellään ja nyt kun olen yrittänyt korjata sitä, niin oon nukkunut ihan hiton vähän ja huonosti. Nyt on taas se vaihe, etten osaa nukkua ja tämä kestää jonkin aikaa. Siksi mulla on psyykkisesti ja fyysisesti heikko olo. Oon turhautunut.