Olen elänyt anoreksian kanssa enemmän tai vähemmän jo 14-vuotiaasta asti. Suurimman osan ajasta olen ollut alipainoinen, välillä vakavasti ja välillä lievemmin. Painoa on tullut aina kontrolloitua melko tiukasti, mutta yhdessä vaiheessa olin jonkin aikaa normaalipainoinen sairastumisen jälkeen. Viime vuonna laihduin enemmän kuin vuosiin. Tällä kertaa syömishäiriökäyttäytyminen oli kuitenkin erilaista. En ruvennut laihduttamaan tarkoituksella enkä halunnut olla liian laiha ulkonäön vuoksi. En pidä ylilaihuutta enää kauneusihanteenani enkä koe hyötyväni alipainosta mitenkään. Reagoin kuitenkin suruun, ahdistukseen, stressiin ja masennukseen usein syömisen kautta. Minun on vaikeaa syödä tarpeeksi, jos olen henkisesti todella rikki. Paino putosi osittain itsestään, toisaalta tiukasti juurtuneet anorektiset tavat ajoivat minut taas noudattamaan vähän liian yksipuolista ruokavaliota. Tunsin kaiken kaikkiaan olevani epäonnistunut ihmisenä ja ihan totaalisen väsynyt mielenterveysongelmiini, joten syksyllä päätin sitten vihdoin soitella terveysasemalle. Hain oikeastaan apua ahdistukseen ja masennukseen, sillä tiesin, että kukaan ei voi auttaa minua anoreksian kanssa. Halusin ehdottomasti heti masennuslääkereseptin ja mieluiten joku sama mitä olin aikaisemmin syönyt. Minulla on ollut elämässä kausia, jotka ovat olleet parempia ja kaikissa näissä on jotain yhteistä: oon syönyt SSRI-lääkkeitä tai Voxraa. SSRI-lääkkeiden aloittaminen uudestaan oli ratkaisevan hyvä päätös. Sen jälkeen ahdistushäiriö on lievittynyt hiukan ja pystyn paremmin olemaan itseni kanssa. Mun masennukseen sairastumiseen 14-vuotiaana ei ole mitään tiettyä syytä, joten uskon, että mun aivoissa on vaan perustavanlaatuisesti vikaa. Mulla oli pitkän aikaa tosi epäilevä suhde SSRI-lääkkeisin ja jossain vaiheessa aina lopetin ne ja joskus söin eri tavalla vaikuttavaa Voxraa. Nyt oon kuitenkin tajunnut, että mä todella tarvitsen lääkitystä. Ei ne mua paranna, mutta helpottavat oloa merkittävästi.
Aloin viime syksynä käymään kuntosalilla ja se oli elämäni paras päätös, sillä se auttoi mua hyväksymään painonnousun. Mulla kun oli sellainen laihaläskiksi tulemisen pelko. Lähes päivittäinen salirutiini motivoi mua syömään enemmän oikeaa, ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Se auttoi myös hyväksymään muuttuvan kroppani, kun tiesin, että painon mukana tulee jonkin verran myös lihasta ja minusta tulee pahempikuntoinen ja terveempi. Menkat ja muut naiselliset jutut ovat palanneet ja uusi terveempi keho tuntuu ihan mielettömän hyvältä.
Reilu vuosi sitten löysin sattumalta netistä keskustelun, joissa puhuttiin mun vartalosta. Keskustelu ei alun perin liittynyt minuun, mutta joku mainitsi minut siinä positiivisella tavalla. Sitten kuviani tutkittiin ja mun sanottiin mm. olevan laihaläski ja liian läski anorektikoksi. Negatiivisen ja kateellisen keskutelijan ajatusmaailma: "hitsi toi tyttö on laiha...pakko haukkua sitä jotenkin....hei se vois olla vaikka laihaLÄSKI. Huh, nyt tuli parempi mieli." Ja tästä aiheesta sitten jauhettiin siellä. Myöhemmin keskustelusta siivottiin kommentteja. Voin saman tien nollata tuon laihaläskivertauksen. Olin juuri noina aikoina eli 2018 joulukuussa käynyt kehonkoostumusmittauksessa. En ollut silloin niin laiha kuin viime kesänä, vaan huomattavasti paremmassa kunnossa ja silti rasvaprosentti oli vain 10. Ja viskeraalirasva, eli sisäelinten ympärille kertyvä haitallinen rasva-arvo oli pienin mahdollinen. Mietin viime kesänä sitä keskustelua ja että oonkohan niiden mielestä jo tarpeeksi laiha kun painoni alkaa 3:sella. Olenko jo tarpeeksi laiha anorektikoksi? Hölmöä miettiä jotain keskustelua netissä, sillä kaikista, jotka ovat vähänkin esillä, kirjoitetaan paskaa. Kaikki sitä joutuvat kestämään. Mutta mä en vaan voi sille mitään, että olen herkkis ja ikävät kommentit jää pyörimään päähän. Oon kyllä karaistunut noista ajoista ja olen vähitellen alkanut oppimaan olemaan miettimättä, mitä muut ajattelevat.
Lihasvoimani parani todella paljon puolen vuoden aikana, kun kävin salilla. Nyt ne varmaan ovat surkastuneet pois sen jälkeen kun kuntosalit menivät kiinni. Meni samalla motivaatio ruuanlaittamiseen. Paino ei kuitenkaan ole laskenut. Olisin halunnut käydä uudelleen kehonkoostumusmittauksessa tänä keväänä, mutta en ehtinyt. Tuntuu, että olen melkein parantunut anoreksiasta...tai sitten minulla on vain hyvä vaihe. Olen ennenkin luullut parantuneeni ja sitten kävikin taas huonosti. Tykkään niin paljon terveestä kehostani etten keksi yhtään syytä, miksi haluaisin sairaan kropan. Mutta kun kyse ei ole aina siitä, että mä haluan laihtua. Jotkut ikävät tapahtumat, epäonnistuminen tai mielen häiriöt ovat aina ajaneet mut takaisin alipainoon. Paino alkoi viime vuonna pahimmillaan 3:sella. Mua kauhistutti, kuinka mun rintalasta paistoi enkä saanut näkyviin yhtäkään vatsamakkaraa, vaikka kuinka istuisin lytyssä. Mä aloin jo pelätä kuolemaa. Enää ei tarvitse pelätä, mutta mä mietin silti kuolemaa joka päivä. Tämä alkoi siis jo yli kaksi vuotta sitten, kun muhun iski yhtäkkiä ihan hallitsematon kuolemanpelko. Mietin itseni ja läheisteni kuolemista, ruumisarkussa mullan alla heräämistä, ikuista tiedottomuutta, maailmankaikkeutta ja ajoin itseni näillä ajatuksilla ihan hulluuden partaalle. Tällainen uudenlainen kuoleman tiedostaminen haittaa ehkä hitusen mun elämää, mutta se vaikuttaa myös positiivisesti, kun en pidä elämää enää itsestäänselvyytenä, vaan mietin kuolemaa joka päivä. En kuitenkaan enää ahdistu siitä, vaan se on vain osa mun perusmielentilaa.
