Kevättä

Hei kaikki ja hyvää toukokuuta. Käteni suorastaan sauhuavat innosta päästä kirjoittamaan dramaattista tekstiä elämästäni, mutta kun...tätä lukee kaikki. Tiedän kyllä mistä tänne tullaan. Sen takia en postaa tänne mitään syvällistä vaikka joskus mieli tekisi. Kuori on kaikkien nähtävillä, mutta sisälmykseni säilyköön salaisuutena. Hullua, että jengi edelleen googlailee Kuole mun kaa mereen-blogia ja tulee tänne joka ikinen viikko jonkun ikivanhan vauva.fi-keskustelun kautta. Se blogi oli aika fame, kun vieläkin ois kysyntää. Suurin osa tässä blogissa käyvistä haluaisi kuulla anoreksia-juttuja, mutta ei oo, ei tuu. Kyllä, haluaisin oikeasti kirjoittaa henkisistä asioistani, mutta en vaan pysty siihen. Eihän aikuisen tytön muutenkaan enää kuuluisi pitää mitään avautumisblogia. Joskus olen yrittänyt kirjoittaa tännekin jotain henkilökohtaisempaa. Hetken aikaa se on tuntunut hyvältä, mutta sitten on alkanut kaduttaa ja lopulta pitää käydä sensuroimassa sitä omaa blogitekstiä monta kertaa, poistaa koko teksti tai jopa piilottaa blogi hetkeksi, ja miettiä että onko sittenkään järkevää paljastaa yhtään mitään mun elämästä.

No mutta asiasta toiseen. Olen superonnellinen kesästä. Monissa paikoissa on tullut käytyä muutaman päivän sisällä, koska ulkona on niin upeaa. Ollaan käyty Panun kanssa lenkillä sillai, että toinen ajaa hoverbordilla ja sit vaihdellaa vuoroja. Esim. Seurasaaressa. Eilen ajoin sillä pari kilometriä yksin Hakaniemestä studiolle. Se oli vähän pelottavaa, koska en ollut aikaisemmin päiväsaikaan ajellut sillä katuja pitkin. Ja vielä yksin. Ja kun kaupungissa on koko ajan suojateitä, katukivetyksiä, ratikkakiskoja ja kaikkee. Plus kaikki ihmiset tuijottaa. Mutta hyvin se meni. En kaatunut. Eikä tarvinnut kuin yhden kerran nousta laudalta katukivetyksen takia. Hoovailu tuolla tavalla pitkillä matkoilla kaupungissa lopulta aika raskasta, koska jalkalihakset täytyy pitää koko ajan tosi tiukkana. Mulla väsyy jalkapohjat nopeemmin kuin kävellessä. Tietkin ovat lopulta aika epätasaisia, joten täytyy olla hyvin tarkkana. Tolla laitteella teloo aika helposti itsensä. Mutta lihakset ja etenkin tasapaino kehittyy ja ajaminen on huisin hauskaa :)

Jotain kuvia viime ajoilta. Ja oi kyllä, tykkään ruutuhameista.

 

  

Labyrintti

Olen saapunut Elimäelle. Pitkästä aikaa. Isoäidillä on 80-vuotisjuhlat. Kaikki lähimmät sukulaiset ovat myös saapuneet sinne. Istun entisen kotini takapihalla. Olen kasannut kaiken rohkeuteni tullakseni taas lapsuudenmaisemiin ja sukulaisten pariin. On ilta ennen juhlapäivää. Pimeää. Kaikki sukulaiset ovat kokoontuneet kotiimme valmistautumaan huomiseen, mutta minä olen eristäytynyt takapihalle. Istun riippumatossa ja kuuntelen kuinka äiti puhuu sukulaisten kanssa. Siitä, miten minä pilaan varmasti juhlat. Muistatteko kun kerran oli tarjolla spagettia ja Linda pilasi kaiken syömisvammailullaan. Ja kuinka mä olen juhlissa vain hiljaa ja masistelen. He puhuvat minusta kovaan ääneen. Kuinka minä pilaan kaiken. Aina. Koska olen hiljainen. Olen masentunut. Saatan saada raivokohtauksen ruokapöydässä. Tiesin, ettei ollut hyvä idea tulla tänne. Olen nyt jo pilannut kaiken olemassaolollani. Minun pitäisi mennä jo sisään syömään iltapalaa, mutta kaikki menee varmasti pieleen. En haluakaan olla täällä yötä. Haluan mennä turvaan Panun luo. Soitan Panulle, mutta siellä vastaakin mun exä. Se valittaa duunistaan eikä kuuntele mua. Yritän vielä kerran soittaa Panulle, mutta se oikea Panu ei vastaa. Meidän pihalla on traktori. Sen renkaat on tehty heinäpaaleista. On yö ja kaikki ovat varmaan jo nukkumassa. Hyppään traktoriin ja lähden ajamaan salaa pois. En osaa hallita sitä ja ajan todella huonosti. Heinäpaalit irtoilevat yksitellen. Kotitaloomme syttyy valot. Poliisit ovat mun perässä. En ole päässyt pitkälle ja kaikki renkaat ovat jo irronneet. Traktori kaatuu ja mä putoan tien reunalle. Tien vieressä on syvä joki. Mun on pakko hukuttautua sinne. Raahaudun sentti sentiltä ihan tien reunalle. Poliisit yrittävät repiä minua mukaansa. Enää muutama sentti niin tipahdan jokeen. Vihdoinkin kehoni putoaa veteen. Ihmiset hyppäävät perääni pelastamaan minua, mutta kaikkien ote lipeää. Olen ollut veden alla todella kauan. Voisin uida pinnalle. Lopulta joku kysyy minulta, että uitko pinnalle nyt vai kuoletko lopullisesti? Minulla on muutama sekunti aikaa päättää. Mä haluan kuolla. Ja niin mä vajoan pohjaan. Joen pohjassa on kaikki muistot mun edelliseltä elämältä. Kuvia, joissa mä olen vielä nuori ja halailen ihmisiä onnellisen näköisenä. Valokuvissa näkyvät ihmiset tulevan hyvästelemään minut. Saan kauheasti kehuja. Kaikki syntini on annettu anteeksi. Liikkuvissa kuvissa veljeni, (jota ei edes ole) kehuu minua: ”Oot ihana! Mä rakastan sua.” Mä vastaan hymyillen ja rauhallisesti. ”Et rakasta. Sä rakastit. Mä olin ihana. En ole enää. Muistakaa se”. 

Muut muistavat minut ihanana tyttönä, mutta mä vajoan likaiseen pohjaan ankeiden muistojeni kanssa. 

Näin tätä unta tänään. Se oli ihan normaali uni mulle. Unissa olen aina jumissa Elimäellä ja yritän soittaa Panulle, mutta kädet eivät tottele tai numerot eivät toimi. Tänään näin myös unta, että olin joutunut ajassa taaksepäin ala-asteelle. Muistoni eivät silti olleet pyyhkiytyneet mihinkään. 

Ensi viikolla on oikeasti ne 80-vuotisjuhlat. En usko, että tilanne tekeytyy ihan noin dramaattiseksi, että mielummin kuolen joen pohjaan kuin menen juhliin, heh. Mä en onneksi ole enää se nuori angstinen Linda, mutta silti mä olen aina minä. Voisinpa olla vain se, joka olen sillä hetkellä. Kuin yksi valokuva. Yksi katse. Yksi lause. Mutta mä joudun olemaan sitä kaikkea, mitä mä olen ennenkin ollut. Ja siksi en voi ikinä päästä eroon mun painajaisista.

May:Daylla on tähän tunnelmaan täydellisesti sopiva biisi. Voit kuunnella sen Spotifystä.

May:Day - Labyrintti

Hooverointia lumessa

Onnistuu se näköjään lumessakin, mutta ei nyt ihan niin smoothisti, että uskaltaisin ihmisten ilmoille lähteä törttöilemään tämän kanssa :) Kivaa, että tuli nollakeli ja lumet lähti veke, mutta olihan ne hanget korkeat nietokset hyvin kauniita..